Uusi maatumismuoti

Tilannekatsaus tästä päivästä ja eilisestäkin...

Muistutan vain sen verran itselleni, etten ole kirjoittanut, koska olen ollut todella huonossa jamassa koko tämän viikon. Luulen, että pitkävaikutteinen insuliinini aiheuttaa minulle taas kaamean nokkosrokon, ja välillä minulla on turvotuksia kasvojen alueella. Unohdin kaupunkireissuni yhteydessä käydä apteekissa, ja olin kaksi helvetillistä vuorokautta ilman allergialääkettä ja ihottumani kutisi niin, etten oikeastaan ole nukkunut koko aikana montakaan tuntia.
Eilen kävin oikeusavustajan luona Loimaalla, jossa todettiin että olen liian rikas ja että se oli jo tutustunut papereihini tienaten samalla tietämättäni 180e/h minun piikkiini, ja sanoi ettei hän aio avustaa kaltaistani rikasta ja käski minun etsiä asianajaja itselleni. Asiassa on vain se huono puoli, että olen nyt siinä kunnossa, etten pysty selvittämään tapahtumia normaalisti, koska tämä asia triggeröi minut joka helvetin kerta siihen kuntoon, etten lopuksi osaa enää sanoa mitään, kun päässä alkaa pyöriä ne itsetuhoelokuvat, joita olen katsellut lapsesta asti muutenkin. Koko homman kruunaa se, että sitä isompaa kahden vuoden takaista vuokra-asiaa minä en edes oikeastaan voi hävitä, mutta kun minä en nyt osaa puolustautua, eikä sitä asiaa oikein viitsi laittaa hoitamaan ketään kauhean kallista tampiota, joka tyrisi sen ja olisin vielä isommassa kusessa. Kun en minä yhtään tiedä että millaisia asianajajia tällä seudulla on. Minulla ei nyt oikein mene putkeen mikään. Minun mielestäni tämä on ihan hirveän väärin, varsinkin kun minä en ihan oikeasti ole tehnyt yhtään mitään rikollista, vaan ollut vain aikuisten oikeasti todella pahassa pulassa, koska yritin pitää eläimistäni huolta. Minun tekisi mieli kirjoittaa koko tarina tänne, mutta en oikein vielä tiedä...niin...no...

Onneksi Mr Sinitomu kuitenkin lopettaa nytten päivystyksen, ja sain jopa ruihnattua itselleni pääsyn koiraluennoille Turkuun kahden viikon päästä. Minulla on suunnitelmia koirien varalle tulevaisuudessa, kunhan ensin saan Masin käyttäytymään edes melkein mallikkaasti: Eilisessä koirakoulussa opeteltiin maahan menoa, ja se Masin mielestä tarkoittaa puolikkaan kuperkeikan jälkeen päätymistä selinmakuulle, tassut korkealla pään päällä. Vaikka olinkin puoliksi järjiltäni sen oikeusaputoimiston jälkeen niin kyllä se sitten jaksoi naurattaa ihan kippurassa. Ja tietenkin kun se huomasi saavansa minut ilahtumaan ko. toiminnalla, niin tänään me sitten kerrattiin kotona maahanmenoa näin...

...on varmaan ihan hirveän palkitsevaa ilahduttaa emäntäänsä surun keskellä, ja tuleehan siinä helpommin ne namipalkatkin suuhun kun painovoima hoitaa ne kitusista alas kuin itsestään! Myöhemmin muistin että se on oppinut tuommoisen maahanmenon ihan siitä että tuo on sen ihan virallinen massunrapsutus-asento, johon kynsien leikkuun jälkeen kuuluu mennä siliteltäväksi kun minäkin yleensä olen jo valmiiksi lattianrajassa rähmälläni. No jospa siitä tulee uusi muoti sitten tulevaisuuden koirakentillä, se vain voipi antaa semmoisen pikkuisen laiskahkon vaikutelman tässä suoritusyhteiskunnassamme.

Sateessa suremista

Tilannekatsaus tästä päivästä:

Koska olen edelleen jotenkin mitäänsanomattomassa tilassa, en oikein ole tehnyt muuta, kuin touhunnnut koirien kanssa, ja kävin hakemassa postista uudet talvikengät, jotka ovat aika epämukavat varmaan siksi, että ne ovat lastenmalli ja isolla alennusprosentilla. Toivotaan että ne mukautuu jalalle sopiviksi kun vain itsepäisesti kävelen niillä joka päivä.
Koska minun kerran piti lähteä kotoa pois, niin menin sitten Mr Sinitomun päivystyskämpille katsomaan pari jaksoa televisiosarjaa, ja Masi oli sillä aikaa murtautunut olohuoneeseen ja levitellyt pari kukkapurkkia olohuoneen lattialle. Melko märän ja kylmän iltalenkin jälkeen oli pakko pikkuisen kyynelöidä taas, kun Masi häippäsi heti hihnan irroitettuani pihan perille, ja löysin sen istumasta Moonan haudalla, ja nappasi lopuksi tuon anopin perjantaina sinne asetteleman, jo sammuneen hautakynttilän mukaansa lähtiessään.

Kyllähän se suree ja suren minäkin ja varmasti Pullerokin, vaikkei rajuna miehenä sitä niin näytäkään: Moonahan hoisi Masia kuin omaa vauvaansa kuolemaansa asti, ja niinhän se passasi Pulleroakin viisi vuotta sitten kun Pullero oli pieni. Itselläni on vähän vaikeaa muistaa, että koiria on nyt enää kaksi.

Pitäisi kirjoittaa Moonan tarina, mutta nyt olen ollut niin hukassa, etten oikein osaa edes aloittaa. Tämä blogi ei nyt toimi ihan niin kuin sen pitäisi, mutta kai tällainen päiväkatsauskin auttaa jäsentämään ajan kulumista: Ei likoa ja häviä koko elämä sateen mukana tuonne hanhijoen kuohuihin, kun pistää jotain pikku juttuja joka päivältä ylös.

Triggeröitymisiä

Tilannekatsaus tästä päivästä ja viime viikonlopusta:

Minulla on koko viikonlopun pyörinyt ihan mahdottoman hyvä muistokirjoitus perjantaina elämänsä päättäneelle ja pihan perälle haudatulle mummokoira Moonalle, mutta se kirjoitus on vain pyörähtänyt päässäni hetkittäin ja hävinnyt pois, ennen kuin olen saanut aloitettua sitä. Perjantaina olin liian ahdistunut kirjoittaakseni ja lähdin Mr Sinitomun luo päivystyskämpille viikonlopuksi. Lauantaina olisin jo voinut kirjoittaa, mutta ilmeisesti Moonan kuoleman tai perjantaina alkaneiden kuukausittaisten vaivojeni tähden triggeröidyin ihan jonninjoutavan asian takia, enkä ole oikein vieläkään saanut kuin hetkittäin yhteyttä siihen järkevään Sikuriinaan, jossa tilassa minun olisi oltava, että pystyn kunnolla hoitamaan asioitani. Kun olen siinä tilassa, niin en vain pysty, en kykene.

Mikäli kuulet nyt ensimmäistä kertaa dissosiaatiohäiriöstä, niin voit lukea  tästä linkistä  mitä se vaiva pääpiirteittäin pitää sisällään. Itse olen sytkytellyt menemään vuosikausia töissä siellä sun täällä, koska minulla oli silloin aivan mahdoton määrä eläimiä, joiden ylläpitoon tuhrautui vallan kauhea määrä rahaa. Sain jollain ihme konstilla sen Järki-Sikuriinan pysymään puikoissa niin että kaikki velvollisuudet tulivat hoidettua, vaikka se niiden viimeisten vuosien aikana tarkoittikin usein aivan kohtuuttoman pitkiä päiviä vähillä yöunilla. Kun viime keväänä jouduin luopumaan eläimistäni kahta koiraa lukuunottamatta, se järkevä Sikuriina otti lopputilin, ja sen jälkeen työkuntoni hiipui pikkuhiljaa siihen jamaan, missä olen nyt: Sama ihminen joka vielä vuosi sitten solahti sujuvasti mihin tahansa työporukkaan ja työtehtävään missä päin Suomea hyvänsä, ei pysty enää soittamaan puhelimella itselleen hammaslääkäriaikaa, kuin muutamana päivänä viikossa, jos siihen aikaan ei satu olemaan soittoaika meneillään niin sitten se jää tekemättä. Ja jos sillä ennen varsin sosiaalisesti rohkealla ja ennakkoluulottomalla Sikuriinalla sattuu nyt olemaan semmoinen päivä, että kauppaan ei voi lähteä, koska ihmiset kammottaa, niin kauppaan ei sitten vaan mennä. Kyllä siellä kaapin pohjalla jotain jauhoja löytyy mistä saa veden ja leivänmurusten kanssa vellin keitettyä, jos ei Mr Sinitomu satu olemaan tulossa kotiin.

Triggeröityminen tarkoittaa sitä, että joku tilanne nykyhetkessä laukaisee traumamuiston ja trauman kokenut henkilö alkaa elää traumatapahtumaansa uudelleen. Itse triggeröidyn yleensä ihmisistä, joihin olen kiintymyssuhteessa. Laukaiseva tekijä ei oikeastaan tarvitse olla edes mitenkään dramaattinen tapahtuma: Televisiosta voi tulla ohjelma, jossa nuori tyttö raiskataan, tai joutuu vanhemman miehen hyväksikäyttämäksi ja sen jälkeen alan ensin raapia itseäni ja kävellä levottomasti ja jos en saa tilannetta ratkaistua millään lailla, päädyn lyömään itseäni ja menen nukkumaan heiluttuani aikani. Silloin puikoissa on on 45-vuotiaan verbaalisesti lahjakkaan aikuisen sanavarastolla varustettu uhmaikäinen lapsi, jonka kanssa on aivan turha alkaa inttämään mistään: Jos sille lapselle on aikoinaan aina uudestaan sanottu, että kaikki miehet tekisivät tätä neljätoista vuotiaan kanssa, jos vain pystyisivät, niin ei se lapsi, joka sisälläni raivoaa, kykene muuttamaan käsitystään, ennen kuin se aikuinen, järkevä ja analyyttinen minä  tulee takaisin, ja alkaa taas järjestelemään näitä palasia oikeille paikoilleen ja omiin mittasuhteisiinsa tässä maailmassa, jossa nyt elän aikuisena ihmisenä, joka kykenee jo tarvittaessa puolustautumaankin, toisin kuin se edelleen sisälläni raivoava pikkulapsi silloin aikoinaan.
Niin ja ei. Minä itse en ihan oikeasti mahda tälle mitään, vaikka yritän ihan kaikkeni että voisin olla ja elää ihan tavallisesti. Minulle ei siis ole hyötyä tulla sanomaan, että "sehän on vain tv-sarja" tai "eihän niidä pedofiilejä ole kuin muutama prosentti väestöstä": Minä tiedän kyllä. Minä olen hullu, en tyhmä. Minä tiedän faktat ja älykkyysosamääräni on itseasiassa huomattavastikin keskivertoa korkeampi, mutta tälle dissosioinnilleni minä en itse mahda mitään, ainakaan toistaiseksi. Se on oire, jota tulen kantamaan mukanani koko lopun elämäni, yrittäen vain elää itse niin, etten traumatisoisi omalla käytökselläni muita, niin kuin minulle tehtiin itseasiassa ihan samalla tavalla oirehtivien ihmisten toimesta.

Koska lapsuudenaikainen fyysinen-, psyykkinen ja seksuaalinen traumatisoitumiseni on niin vakavaa laatua, on syytä olettaa, että psyykeni tulee olemaan tällainen sirpaloitunut koko loppuelämäni, ja siksi yritän nyt opetella tunnistamaan, millainen psyyken osa minua vie ja ohjaa milloinkin, ja että miten saisin sen järkevän Sikuriinan ohjaamaan jotenkin niitä muitakin osiani niin, että pystyisin vielä toimimaan ja ehkä jopa työskentelemään osana yhteiskuntaa niin, että se olisi edes itselleni mielekkäämpää kuin nyt. Tällä hetkellä yritän opetella latomaan ne jäätävät syytökseni muodossa "minusta tuntuu, että" sen sijaan , että sanoisin "sinä olet". Onhan se kai jotain sitten sekin: Minulle on ihan tärkeää, että saan tähdentää olevani sairas. Se, että en osaa säädellä tunteitani ei ole minun syy, ja mikä vielä tärkempää, niin se ei ole sen syy, joka siinä sattuu sillä hetkellä paikalla olemaan. Se on sairaus mikä siinä huutaa, en minä!

Koiramummon viimeinen ilta

Nyt tässä kuussa 13-vuotiaaksi ehtinyt mummokoira Moona on sairastanut syöpää viime syksystä asti, ja se sai tänään oksentelukohtauksen, joten tilasin lopetusajan huomiseksi luottoeläinlääkäriltämme, vaikka sainkin kohtauksen kuriin kipulääkkeellä. En halua ottaa riskiä, että jos se uusii viikonloppuna, kun silloin ei välttämättä ole eläinlääkäriä niin vain saatavissa. En ole tänään oikein kirjoituskunnossa, ja voi olla etten oikein huomennakaan...
Palataan asiaan kun tämä koettelemus on ohi. Meillä on ollut Moonan kanssa varsin pitkä ja vaiherikas matka yhdessä, ehkäpä kirjoitan sitten viikonloppuna muistokirjoituksen kuvineen.

Löllöeinari käytöskoulussa

Tilannekatsaus tästä päivästä:

En jaksa edes yrittää miettiä lapsuutta tänään. Olen muistaakseni  viimeksi käynyt ihmisten ilmoilla viikko sitten ja silloinkin vain kaupassa ja olisiko ollut lääkärissä Alastarolla. Sanon siis muistaakseni, koska ajantajuni ei nykyään ole edes siinä tikissä, missä se oli joskus töitä tehdessäni. Tällä sosiaalisuustahdilla tällainen yhtäkkinen Loimaalaisessa ihmisvilinässä kulkeminen saattaa olla ihan hirveän vaikea paikka, vaikkei oikeastaan edes kävisi muuta kuin sosiaalityöntekijän luona ja oikeusaputoimistossa.
En oikeastaan muista juuri mitään  koko istunnosta, paitsi sen että höpötin sitä sun tätä kuten kelpo mielipuolen varmaan kuuluukin tehdä, ja lopulta sosiaalityöntekijä soitti oikeusaputoimistoon, ja pyysi minulle asianajajaa auttamaan tässä ihan mahdottoman sekavassa tilanteessa. Minähän en tällä hetkellä ole ollenkaan kartalla edes siitä, miten paljon minulla lopulta on velkoja ja missä, ja nyt kun kaksi entistä vuokranantajaani ovat alkaneet perimään oikeusteitse melko kohtuuttomilta tuntuvia mielestäni aiheettomia saatavia niin minun on ihan pakko puolustautua, ettei minua kynitä ihan puhtaaksi. Sinällään osaisin varmasti paremmassa kunnossa ollessani puolustautua itsekin, mutta nyt kun en oikein saa yhteyttä siihen terveeseen aikuis-sannaan muutenkaan, niin minä en oikeasti pysty puolustautumaan itse: Vaikka olisin levollisessa mielentilassa ottaessani paperit käteen, niin niiden lukeminen triggeröi minut sellaiseen tilaan, etten voi muuta kuin väännellä naamaani, huojutella ja raapia itseäni ja kävellä pitkin taloa, ja lopulta menetän taas muistini. Tiedän, etten minä aikuisten oikeasti voi edes hävitä niitä juttuja, mutta tässä muutenkin hauraassa tilassa se, että ne naiset ovat yhdessä oikeusteitse lähteneet lähettelemään minulle niitä vaatimuksiaan, pelottaa minua.
Oikeastaan pelkään enemmän sitä jos voitan: Mitä voi tehdä ihminen, joka näkee vaivaa ottaa selville osoitteeni ja seurata tekemisiäni ja jaksaa odottaa jopa kaksi vuotta lähettääkseen minulle haasteen niin, että se tulisi uuteen kotiini Jouluksi perille, hävitessään? Maksaa kiltisti kymppitonnien oikeuskulut vai alkaa vainota minua jollain muulla tavalla? Itse olen sitä mieltä, että mikäli minut todetaan syylliseksi, niin sittenhän minun kuuluukin maksaa niille ne korvaukset, ja mitä sillä on edes väliä? MInähän olen käytännöllisesti katsoen varaton? Voi miksi ihmiset tekee tällaista, miksi??? Eikö minulla tässä kurjassa elämässäni ole jo muutenkin ollut tarpeeksi kestettävää??

Jos viettää suurimman osan ajastaan yksinäisyydessä, alkaa pelätä sosiaalisia tilanteita muutenkin, ja jos ne muutamat hassut kodin ulkopuoliset kontaktit nyt ovat sattuneet olemaan vihamielisiä nais-ihmisiä, niin se ei ainakaan sitten yhtään helpota sitä muutakaan sosiaalista kanssakäymistä: Minähän nykyään jopa lenkkeilen mieluummin tuolla pimeässä metsässä iltaisin, kun ajatus vastaan kävelevistä ihmisistä on niin ahdistava, että rajoitan mieluummin sosiaalisen kanssakäymiseni satunnaisiin kohtaamisiin täällä päin pyöriskelevien susien kanssa. 
Onneksi kuitenkin sosiaalityöntekijä oli hyvin rauhallinen, eikä tuominnut minua kun mesosin siellä itku kurkussa elämästäni, ja oikeusaputoimistossakin minua kohdeltiin oikein ystävällisesti: Ei minulla ole oikeasti tarkoitus tämmöiseksi jäädä. Minä aion vielä tehdä töitä ainakin sen viisitoista vuotta ennen eläkettä, mutta tietysti paljon terveemmältä pohjalta kuin ennen, kun voihan niitä töitä tehdä vaikka sitten hitsailemalla...

...näitä liskoportteja ja muita taide-piperryksiä kotosalla yrittäjänä, ja loput tienestit tekisin vaikka koirien kanssa jotenkin, jotenkin... Niin ja se kirjakin minulla on jo pitkään ollut mielenpäällä, mutta kun tämä olemassaolon sekavuus estää nyt kaikenlaisen tavoitteellisen toiminnan, niin annan nyt ammattilaisten tehdä rauhassa työnsä minut elävien kirjoihin saadakseen, ja keskityn vain noudattamaan mahdollisimman yksinkertaista ja muuttumatonta päivärutiinia, joka yllätyksekseni rauhoittaa todella paljon näitä melko raastavia ahdistuskohtauksianikin.

Koirista puheenollen: Masin ensimmäinen käytöskoulu oli tänään. Se oli siellä ihan mahdottoman pätevä, mutta mahtaakohan tuollaisesta löllöeinarista kovin kummoista suojeluskoiraa tullakkaan? Se kun ottaa niin kauhean lunkisti kaikki ihan uudetkin tilanteet, että meinaa nukahtaa istualleen, tilanteessa, kuin tilanteessa. No, sen näkeepi sitten.

Äkä-äkä-pum-pum!!!

Isäni puolen mummola oli minulle lapsena ihan hirmuisen tärkeä paikka, ja vietin siellä paljon aikaani jo näinä aikoina alle kolmivuotiaana, josta olen kertonut Teille noissa aiemmissa postauksissanikin. Vielä seitsenkymmenluvulla mummolassa asui kaksi tätiäni ja mummo. Mummosta en muista paljon muuta, kuin että se oli jo jonkun aikaa ennen syntymääni alkanut höpertyä, ja tätini hoisi häntä kehitysvammaisen tätini ohella kotona, ja me mummon kanssa joskus leivottiin milloin mitäkin ja kitkettiin kasvimaata.

 Siihen aikaan vielä kasvatettiin koko suvun vihannekset mummolan kasvimaalla, ja sen hoitaminen välillä turhautti ja välillä ihan tykkäsin siitä.

En oikein saa selvää, oliko mummoni se sadun hirviö vai sankari, koska hänen persoonastaan on olemassa hyvin monenlaista tarinaa: Toisaalta se oli osannut ratkaista hyvin luovasti ison lapsikatraan sairastamiset ja nälän sodan runteleman suomen jälkimainingeissa, mutta toisaalta olen kuullut kertomuksia hyvin katkeroituneesta ja ilkeästä naisesta, jonka aina aiemmin liitin isäni ihan sairaalloisen syvään vihaan ja halveksuntaan naisia ja naiseutta kohtaan.

Isälläni ja mummollani oli ollut hyvin ristiriitainen suhde, mikä oli joskus ennen isäni aikuisuutta ratkennut ihan hillittömäksi vihaksi, ja voin kuvitella, mitä isäni onkaan tykännyt naisesta, joka, istuessaan keittiön pöydän ääressä isäni ohi kulkiessa, nostaa kankkuaan ja pieraisee kuuluvasti. Itse en oikeastaan muista niiden koskaan otatelleen, mutta kuitenkin suhtauduin mummoon yhtä suurella varauksella, kuin kaikkiin muihinkin aikuisiin.
Minulla oli tapana istua mummon kiikkustuolin käsinojalla mummon lukiessa minulle Aku Ankkaa liikuntakyvyttömän tätini kuunnellessa uutisia oranssista radiostaan omalla sängyllään.
Mummo oli aina kova ottamaan kantaa näihin uutisiin, ja alkoi aina säksättää päivän politiikasta, johon tätini sanoi vain turhautuneesti "äkä-äkä-pum-pumm". Ottamatta kantaa mummoni luonteenlaatuun ennen syntymääni, voin kyllä todeta, että meidän suvussa on aina ollut tapana olla hirvittävän oikeassa joka asiassa, eikä niihin näennäisiin totuuksiin ole oikeastaan koskaan ollut tarvetta puuttua, eikä oikein uskallustakaan: Toisinajattelijat yleensä kun lyödään lyttyyn heti kättelyssä, ja sille eroavalle mielipiteelle sitten nauretaan ja sitä saatetaan toistella vielä vuosienkin päästä.
Niinä aikoina, kun vielä pidin sukuuni yhteyttä, yritin olla mahdollisimman paljon samaa mieltä kaikkien kanssa, tai jopa keksiä itse jonkin kohteen haukuttavaksi, joka veisi huomion pois omasta vajavuudestani: Ymmärsin jo ihan ensimmäisinä vuosinani olevani jotenkin erilainen ja sitä koetin ihan ensimmäiseen vakavampaan ja hoitoa vaatineeseen sairastumiseeni asti salata.
Se ihan ääretön viha erilaisuutta kohtaan pelottaa minua vieläkin, vaikka maailma on nykyään hyvin erilainen kuin silloin 70-luvulla. Se on sellaista raivoa, mihin ei pysty edes millään järkevillä argumenteilla vaikuttamaan. Vihaa, jonka nyt aikuisena käsitän suojelevan pelkästään sitä omaa sairastunutta mieltä, sitä pientä lasta, joka minunkin sisältäni tietyssä mielentilassa huutaa ja itkee että älä JÄTÄ minua yksin: 45-vuotias vauva itkemässä kuolemanpelkoaan aina uudestaan ja uudestaan kun kukaan ei nosta syliin ja anna ruokaa. Kääntää selän ja kävelee vain pois.
Minä sentään olin meidän porukasta se onnekas, joka pystyy myöntämään olevansa sairas. Montako vuosisataa tämän aina uuden ja uuden sukupolven sairastuttamisen piti jatkua ennen minua ja montako sukupolvea meidän jälkeemme jatkaa tätä perinnettä? Vihasiko mummoni miehiä siksi kun tarinan mukaan joku isäntä oli sitä "ropeloinut" pikkupiikana ollessaan jossain talossa ja mummo oli sieltä joutunut lähtemään, ja purki sitä vihaansa viattomaan pieneen lapsi-isääni, joka oppi vihaamaan ja halveksumaan naisia ja purki sen narsistisen äitini ja oman äitinsä aiheuttaman raivonsa pieneen tyttäreensä sadistisella pahoinpitelyllään? Olinko minä onnekas, kun molemmat vanhempani olivat persoonallisuushäiriöisiä, kun en oppinut vihaamaan toista sukupuolta enemmän, vai opinko minä vain vihaamaan tahi pelkäämään sen takia ihmisiä noin ylipäätään niin, että nyt huonossa kunnossa ollessani en oikeastaan enää uskalla lähteä kotoani enää mihinkään?

Tilannekatsaus tästä päivästä:

Olen ollut taas niin sekaisin, että olen oikeastaan vain toikkaroinut ympäri taloa ja huojutellut ja raapinut itseäni. Sain kuitenkin soitettua lisäaikaa asioitteni hoidolle: Minun pitäisi nyt osata laatia ihan hirveän hyvä puolustus itselleni, mutta aina kun alan lukemaan papereitani, minulla menee joku väärä vaihde päälle ja lopulta niitä papereita saa keräillä lattioilta ja päivä on taas mennyt enkä ole osannut tehdä mitään.

Minulla on selvästi joku sellainen persoonallisuuden osa, joka ei osaa tehdä mitään: Joskus vain yritän ja yritän jatkaa esimerkiksi maalaukseni loppuun, mutta yhtäkkiä en osaakaan enää maalata/hitsata/mitä tahansa olenkaan tekemässä, siitä osoituksena olohuoneessamme on tälläkin hetkellä...

...kaksi hyvinkin epävalmista maalausta, joista se, jossa "transittini hyytyy Loimaan liikennevaloihin", jäi kesken viime kesänä, koska en osannutkaan maalata Loimaan kuuluisaa liikenneympyrää siihen taivaalle pyörimään ja se toinen jossa "apina heittää veivin" jäi kesken jo viime vuosikymmenen alussa, koska se kertoo kuolemastani ja siitä kun sielunlintuni harakka tulee hakemaan minut: Minä kun en ole vielä tänä päivänäkään osannut päättää, mihin aion mennä kuolemani jälkeen, joten se osuus on vähän vaikea maalata. Luulen että se Loimaan liikenneympyrä tulee maalattua ensin valmiiksi: Siitä kun minulla on ihan kuviakin puhelimessani, mistä voin ottaa mallia jos en muuten osaa.

Hallin nyrpistävä nenä

Minulla oli lapsena lelukoira, nimeltä Halli. Sain sen ensimmäisenä joulunani lahjaksi, ja se on seurannut minua tänne näihin päiviin asti, kuten olen säästänyt suurimman osan muistakin leluistani, jotka ovat olleet minulle lapsena jollain muotoa tärkeitä.

 Näistä ensimmäisen jouluni leluista muistan itseasiassa kaikki, mutta se varmaankin johtuu siitä, että siihen aikaan -70-80-luvulla niitä leluja ei ollut sellaista määrää, että niitä olisi ollut varaa rikkoa tai hävittää, ja minä muodostin niihin hyvin vahvat tunnesiteet, kuten sen ajan kavereihinkin: Olisinko sitten korvannut sillä sitä jotain, mitä en pystynyt muodostamaan sukuni aikuisiin, jotka ovat oikeastaan olleet itsekin tunne-elämältään lapsia, ainakin jos mietitään sitä näköalattomuutta ja myötätunnon puuttumista, minkä takia se lapsen kasvattaminen tasapainoiseksi aikuiseksi voi olla hirmuisen vaikeaa, jopa mahdotonta: Miten kasvattaa lapsi, jos ei itsekään kykene elämään normaalia aikuisuutta?

Olen nähnyt koko elämäni näistä lapsuuden leluistani todella ahdistavaa painajaista, jossa löydän ne hylättynä ullakolta pölyn ja rottien keskeltä. Uneen on aina liittynyt ihan sanoinkuvaamaton kauhu ja ällötys, kun rotat ovat yleensä järsineet leluiltani esim naaman tai silmät pois. Uniin on aina perinteisesti liittynyt myös kuolleita kissanpentuja, jotka olen unohtanut ruokkia ja jotka ovat unessa lisääntyneet ihan holtittomasti. Nyt lelut ovat kulkeutuneet tänne Alastarolle asti, muutettuani sen kauhean kahden vuoden aikana neljä kertaa, ja varmaankin voitte uskoa, kuinka säikähdin, kun löysin ne eräänä iltana vintiltä, johon ne olivat kulkeutuneet muuttokuorman mukana. Ensimmäisen järkytykseni ja itkun jälkeen huomasinkin olevani helpottunut: Ehkä niitten sitten kuuluikin joutua sinne, vaikkei meidän ullakolla mitään rottia tai pölyä, holtittomasti leviävästä kissapopulaatiosta puhumattakaan, tietenkään ole. Päätin jättää ne sinne, ja hakea sitten yksi kerrallaan alakertaan aina kun tuntuu, että joku osa menneisyydestäni on tullut "valmiiksi", vaikka tällä kertaa taisin olla vähän liian hätäinen:

Viime lauantai-yönä hain Hallin alas, mutta jostain syystä minua alkoi ahdistaa niin, etten saanut nukuttua koko yönä. Hallin nenään nimittäin liittyy joku juttu, mitä en pysty muistamaan, vaikka yritin koko yön saada otetta siitä mitä tapahtui. Minulla on ahdistava muisto siitä kun olin mummolassa ja aikuiset olivat olleet humalassa illalla ja aamulla Hallilta puuttui nenä. Muistin sinä lauantaiyönä sen, kuinka seisoin eteisessä kun tätini pahoitellen sanoi tekevänsä uuden nenän hallille, ja neuloi siihen vihreää villalankaa minun katsellessa itseäni ja Hallia ulkopuolelta. Ulkona oli kelmeä valo, olisiko ollut ihan alkukesä tai loppukevättä, ja olin ihan kauhean järkyttynyt, ja koetin muistaa miksi olen niin tolaltani, mutten saanut sitä päähäni, ja minusta se ei kyllä ollut yhtään hyvä kun sen nokka oli ihan rypyssä ja nyrpisti sen jälkeenkin varmasti ainakin 44-vuotta: Minä nimittäin lauantai-yönä ratkoin ne kiristävät langat pois, ja nyt Halli voi taas hengittää vapaammin, vaikken lopulta muistakaan, miksi se muisto siitä nenän ompelemisesta sai minut ahdistumaan niin kovasti, että se jäi kaivelemaan mielen pohjalle.

 Olen melko varma että silloin tapahtui jotain, minkä mieleni on vain sulkenut pois, kuten esimerkiksi myöhempien vuosieni muistoissa jatkuvasti raaemmiksi muuttuneista pahoinpitelyistä muistan ratsuraipan äänen ja lyönnin paljaalle iholle, mutten minkäänlaista kipua. Näiden ensimmäisten vuosieni muistikuvat ovat tietenkin vielä tällaisia hataria, ja saattavat olla valheellisiakin. Oli niin tai näin, niin nyt Hallin nokka ei enää nyrpistä. Ehkä muistan sen nokan tarinan sitten jossain vaiheessa, tai se jää ikuisesti selvittämättä. Mene ja tiedä.

Tilannekatsaus tästä päivästä ja pikkuisen eilisestäkin:

Valvoin sen lauantaiyön tuskaillen Hallin nokan kohtaloa, ja sitten minua eilen nukutti. Kävin vain päivällä syömässä kaurapuuroa ja jatkoin uniani iltaan asti, jolloin paistoin pannaria ja aloitin uudelleen nukkumaan. Onneksi oli Sunnuntai, niin Mr Sinitomu oli hoitamassa koirat. Minä en nykyään enää pysy hereillä väkisin, minähän tein monta vuotta töitä niin, etten saanut välttämättä nukuttua, kuin muutamia tunteja kerrallaan, ja nyt se aika kostautuu. Aivot ei nimittäin kestä loputonta univajetta kovin pitkään, ja nyt se on tullut todistettua.
Tänään olen sitten kokannut pataa ja lihapasteijoita, ja koettanut miettiä mukavampia asioita: Olen saanut Mr Sinitomun suostuteltua ensi kesän kesäpossuhankkeeseen mukaan! Jos minulla olisi possu, niin sittenhän minulla on ihan hyvä syy alkaa kasvattamaan kaikkia herkkujakin sille ja meille, ja saisin tämän normaalivuosina talvipäivänseisaukseen tyrehtyvän masennukseni edes jotenkin kuriin. Possuun ei sitäpaitsi tarvitsisi edes sitoutua, kuin siksi neljäksi kuukaudeksi kerrallaan, ja siitä riittäisi meille eettistä lihaa koko talveksi: Minä nimittäin aion käyttää siitä melkein kaiken, meillä kun noita piskejäkin piisaa ihan omiksi tarpeiksi syömään kaiken sen mikä meille ei kelpaa. Siinä säästyisi iso raha, ja mikä vielä tärkeämpää, niin ei tarvitsisi aina murehtia sen lihan alkuperää ja kasvatuksessa käytettyjä myrkkyjä ja julmuutta, kun minä en sitten yhtään enää luota noihin kauppojen pakkausmerkintöihin siitä että se liha oikeasti on kotimaista, vaikka siinä niin sanottaisiinkin, koirien ruokien alkuperää en uskalla edes ajatella: Eikös niihin tungeta kaikki sekin törky mitä ihmisten valmisruokiin ei kelpaa? Yäk.
Niin että näin ollen miulla on jo oikeus alkaa hifistelemään tulevaa taimikasvatusprojektiani: Jospa se elämä siitä taas lähtee rullaamaan?? Varsinkin kun varmaan jo ensi viikolla saan ensimmäiset siemenet purkkeihin ja purnukoihin...

Kiilusilmätrio metsänreunassa

Tilannekatsaus tästä päivästä:
Minulla oli kyllä mielessäni blogiteksti lapsuudestakin, mutta olen nyt niin täpinöistäni jännittävän illan vuoksi, etten enää muista mitä piti kirjottaa. No huomenna sitten.

Masi oli eilen keksinyt Pulleron Pedigreepussin salat ja syönyt itsensä ähkyyn ollessaan eteisessä kuivumassa ulkoilun jälkeen, joten en eilen antanut sille kuin piimää iltapalaksi eikä se jaksanut oikein juoda sitäkään. Yö meni kaikesta huolimatta ihan normaalisti, mutta aamupisan jälkeen se uusi temppunsa, kun Mr Sinitomu ei oikein hahmottanut mitkä ovet pitää pitää kiinni jos ei olla vahtimassa. Masi sai siis oikeaa ruokaa vasta nyt illalla, kun se on ollut niin ähkyssä älyttömästä määrästä mahassa vielä lisää turpoavaa kuivamuonaa. Ja sitten kun janottaa niin pissattaa: Se on tänään käynyt kaksi kertaa yläkerrassa pissalla, koska se on joutunut tietenkin juomaan ihan älyttömät määrät ja Mr Sinitomu ei vieläkään hahmota mitkä ovet...jne, jne...

Illalla lähdin normaalille lenkillemme koirien kanssa Mr Sinitomun jäädessä lämmittämään saunaa, ja takaisin tullessa näin ihan lähellä metsän reunassa kolmet kiiluvat silmäparit katsomassa uteliaina kulkuamme kotiin. Ne olivat kuin koiran silmät, eli katsoivat suoraan eteenpäin, eivät sivulle, kuten saaliseläimillä. Pysähdyin katsomaan niitä, mutten pystynyt pimeässä hahmottamaan mitä elikoita ne olivat, ja taputin paksuja ja kauheasti paukahtavia nahkarukkasiani yhteen ja ne lähtivät metsään karkuun. Ehdittyäni pellon puolelle huomasin että sama kolmikko jäi katsomaan meitä vielä peräänkin, mutta kukaan ei viitsinyt lähteä metsän suojista peräämme pellolle. Niin jännää, kuin olisikin väittää, että siinä olisi ollut susitrio meitä vaanimassa, niin luulen niiden kuitenkin olleen kettuja tai muita pienempiä petoja, näillä kulmilla kun asustaa yksinäinen susi, jonka näin hölkkälenkillään heti kohta kiilusilmätrion jälkeen pellolla ihan lähellä kotiamme. Sekin näköjään tykkää juosta samoihin aikoihin saman lenkin, niin kuin minäkin joka ilta teen, joskaan en juosten. Minun kuntoni kestää tällä hetkellä sen kolmen-neljän kilometrin kävelyn joka ilta.
Minä en oikein osaa peljätä niitä petoja sen enempää, kuin autoja tai ihmisiäkään: Totta kai se riski on olemassa, että joku vinksahtanut yksilö sieltä puskasta hyökkää kurkkuun kiinni, mutta vielä suurempi mahdollisuus minulla on tulla rekan jyräämäksi, eikä sellaista oikeastaan edes mieti tuonne liikenteeseen lähtiessä, tai pelätä että liukastun portaissa ja lopettaa sen takia ulos meneminen kokonaan. Niinpä minä Palokillakin asuessani marjastin, sienestin ja lenkkeilin siellä karhujen kansoittamassa metsässä ihan huoletta, vaikka siellä lähimmän karhunpaskan olen bongannut 50m tontin rajasta joskus parikymmentä vuotta sitten. Ei niilläkään siellä ollut mitään hätää: Minä läksin aina metsään kylläisenä, enkä edes niin välitä karhupaistista, saati sitten jostain varsinais-suomalaisesta suden rääpäleestä, ei näe vaivaa hyökätä kimppuun, vaikka sen näkisikin vakoilevan metsälenkkiämme metsän reunasta. Ei kuulu ruokavalioon. Ja olihan minulla kuitenkin mukana Masi, joka...

....oli varustautunut pampulla tänä iltana. Ihan vain varmuuden vuoksi!

Mehtäläinen

Olen ollut lapsesta asti ytimiäni myöten luontoihminen. Rakastin jo pienenä paitsi eläimiä niin myös kasveja ja olin ihan loputtoman kiinnostunut miten ja missä mikäkin siksontiainen kasvaa ja elää. Oletettavasti tämä ominaisuus periytyy isäni puolen suvusta, varsinkin metsässä työkseen kulkeneelta isältäni.
Isä otti minut usein metsään mukaan töihin lähtiessään ja minä olin ihan innoissani. Metsässä isää ei tarvinnut koskaan pelätä: hänen olemuksensa jotenkin muuttui aina kun astuttiin metsän suojiin. Nämä olivat oikeastaan lapsuuteni ainoita hetkiä aikuisen seurassa, jolloin sain olla rauhassa oma itseni. Minulle oli selvää jo pienenä ettei metsässä sovi riehua tai mesota ja muistan vieläkin, kuinka tarkkaan tutkin jokaisen sienen ja kiven ja hämähäkin ja muurahaiskeon. Ilmeisesti lapsella on vielä siinä iässä hirmuisen iso kapasiteetti oppia ja muistaa asioita, koska muistan miten tuntui, kuin asiat mitä tarkastelin ja tutkin, tuntuivat minusta jo muutaman minuutin päästä, kuin olisin tuntenut ne jo monta vuotta. Painoin mieleeni aivan hämmästyttävän määrän tietoa, esimerkiksi kerran ollessamme sienessä tätini ja äitini kanssa paikassa, jossa olimme käyneet ennenkin, koska muistan sen siitä tervahaudasta, jonka ohi sinne metsään aina mentiin, eksyimme pahemman kerran. Minä olin muistaakseni muutaman vuoden ikäinen, ja muistin reitin takaisin, koska tunnistin reitin varrelta jokaisen muurahaiskeon, vanhan tatin, kiven ja vänkkyräpuun, jonka ohitse olimme kulkeneet, mutta aikuiset käskivät minun vain olla hiljaa kun yritin sanoa mihin päin pitää mennä. Lopulta löysimme takaisin sinne tervahaudalle samaa reittiä,kun oltiin tultukin, en tosin muista että kuunteliko kukaan minua, vai löysivätkö he reitin itse.

Tässä  isäni esittelee minulle rapua. Muistan istuneeni kuvaa otettaessa potalla ja minua vähäsen pelotti ja huvitti. 

Tässä puolestaan on ilmeisesti kuva siitä episodista kun intin tädilleni, että pitää päästä sumun sisälle kävelemään. Kuvittelin, etten näkisi siellä yhtään mitään ja pettymys oli ihan valtava, kun sumu karkasi aina kauemmas kun sitä yritti tavoittaa. Kaikesta huolimatta kiitokset tädilleni, että sain olla mummolassa niin paljon. Uskon, että nämä lepotauot kodin pahoinpitelystä säästivät kuitenkin henkeni, vaikken voikaan ikinä antaa anteeksi tiettyjä printsiippejä, jotka otan myöhemmin puheeksi tässä blogissani.

Aikuisuudessa harmittaa se, etten enää pysty tekemään niin tarkkoja havaintoja, vaikka muodot ja mitat ja olomuodot minun pitää nähdä vieläkin, mikäli teen jotain sellaista, missä minun pitää esim maalata joku realistiselta näyttävä asia, ja kyllä sitä hahmottamista on tarvittu ihan tuossa putkimiehen hommassakin. Mutta lapsena rakastin tuijottaa ihan pikkiriikkisiä yksityiskohtia niin, että pystyn vieläkin näkemään esim kiss-kiss karkin kissat ihan elävästi silmissäni jos vaan haluan niitä katsella, ja kyllä minun vieläkin tekisi ihan vähän mieli ottaa karvamato kädelleni kävelemään lemmikiksi, kuten tein pienenäkin. Ne olivat kavereita ja ihan mahdottoman hienoja, vaikka horsmakiitäjän toukan piikkiset varpaat tuntuivatkin ihan mahdottoman kamalalta paljaalla käsivarrellani, ja se peräpään piikki herätti kunnioitusta, vaikka tiesinkin sen olevan pelkkää teatteria: Ei se sillä piikillään kuitenkaan pistä.
Minulla oli lapsena paljon ystäviä metsässä, näin paljon mielikuvitusolentoja ja ihan kaikella olevalla oli oma sielu ja elämä, enkä muista pitkästyneeni koskaan edes silloin ihan pienenä. Marjastus ja sienestys kuului sukumme jokasyksyiseen rituaaliin, ja silloin Mataramäen kallioille lähdettiin koko porukalla nenonpellon mummolasta, ja meillä oli koko päivän eväät mukana. Pienenä nukuin päiväunet siellä mättäällä ja välillä pidettiin ruokataukoa ja kahvitaukoa ja me serkukset leikittiin ja nahisteltiin.
Ei ihme, että minulla vetää veri metsään vielä aikuisenakin: Välillä tuntuu, että vieläkin ne minun mielikuvituskaverit ja pörriäiset yrittävät huhuilla tyhmän aikuisolentoni läpi, vaikken enää saakaan niistä otetta kuten lapsena tapasin saada. Olen aina toivonut, että mikäli minun pitää elää niin pitkään, että höperöidyn, haluaisin saada sen lapsen kyvyn nähdä ja kokea olemattomia, takaisin. Siihen asti minun pitää vain tyytyä näihin tavallisiin kummitteluihin, ja onhan se tyhjää parempi sekin!


Tilannekatsaus tästä päivästä ja vähäsen eilisestäkin.

En kirjoittanut eilen, koska olin melko sekaisin koko päivän. Voitteko kuvitella millaista on esimerkiksi ommella yöpukua itselleen, kun yhtäkkiä hukkuukin valmiiksi leikattu kanttinauha, eikä se oikeastaan vi olla kenenkään muun, kuin itsesi jäljiltä, koska olet ollut yksin kotona koko päivän? Aikasi pyörittyäsi huomaat että joku tampio on käynyt ompelemassa sen yöpaitaasi nurjalle puolelle, etkä ihan oikeasti saa mistään kohti muistikuvaa, että milloin sen olisit tehnyt, ja se oli muuten ainakin 40cm kanttinauha ja ihan todella nätisti ja huolella ommeltuna hirmuisen ohueen ja hankalaan kankaaseen. Voi vain kuvitella, kuinka peloissani tästäkin olisin, jos en olisi dissosioinut jo lapsuudesta lähtien. Siitä on jotenkin tullut niin osa maisemaa, että tällaiset kummallisuudet vain ohittaa olkia kohauttamalla. Shit happens. Oikeastaan olin niin täpinöissäni, koska pankki ja verottaja vei edellisen sairaspäivärahani miltei kokonaan, niin valvoin viime yönä sen verran että nappasin sen heti firman tilille osakaslainaksi: Maksoin sillä veroja ja pari ulosotossa olevaa maksua niin, että jätin itselleni 300e polttoaineeseen terapiakäynneille, mikä senkin riemun omavastuut maksaa minulle noin 200-300e/kk, vaikka puhuisin osan terapiaistunnoistani puhelimessa. Pikkusen kyllä mietityttää, että miksi tällaisen teon tekijät saavat kulkea tuolla vapaasti vailla huolta huomisesta, kun minä lusin tätä elinkautistani välillä huutaen välillä päätäni hakaten ja syyttäen ihan viattomia ihmisiä sellaisesta mitä ne eivät ole edes tehneet? Onko oikein että mielisairaalat pullistelevat niitä kohtalontovereitani, joita ei vielä ole viina ja huumeet vieneet?

Tänään olenkin sitten nukkunut ja siivonnut, ja nyt me aletaan asettua yöpuulle päivystysvuorosta kotiutuneen Mr Sinitomun kanssa.

Ainiin muuten....

Vieläkö muistatte kun Moona närkästyi kun ei saanut Tokmannilta omaa mattoa hintaan 3e, koska se oli Mr Sinitomun mielestä kusen värinen: Nyt Moonalla on oma kusenvärinen matto, Mr Sinitomu tuli vihdoinkin järkiinsä!

Päiväni offroadkuskina

Tilannekatsaus tästä päivästä:

Olen niin turhautunut pieleen menneen illan takia, etten jaksa tänäänkään kirjoittaa menneistä, mutta pistän nyt kirjoittaen tiivistetysti tämän päivän tapahtumat.
Kävin lääkärillä ja nyt jo vissiin puoli vuotta jatkunut sairaslomani jatkuu vielä ainakin ensi syksyyn asti. Lääkärin jälkeen kävin kirpputorilla, koska en ollut tajunnut että Texvex menee kiinni niin aikaisin. Tämän jälkeen kävimme Mr Sinitomun kanssa kangaskaupassa ja Mr Sinitomu piffasi minulla parilla kympillä kangasta alusvaateompeluksiin, suoraan iholle tulevia vaatteita ei kyllä tee mieli ommella mistään kierrätyskankaista, vaikka se kovin ekologista olisikin. Ja heti Mr Sinitomun toivuttua nöyryyttävästä kangaskauppakokemuksestaan, kävimme cittarissa syömässä salaatit ja huomasin että minulla on kauhea kiire hakemaan Masia käytöskouluun.

Siinä sitten kiireen keskellä ajattelin peruuttaa transitin pihaan, koska pimeästä pihasta pois peruuttaminen päättyy yleensä siihen, että transitti uppoaa puoli vuotta kestäneen sadekuuron pehmittämään nurmikkoon, ja minulla oli koko ajan sellainen olo, että se tippuu oikeanpuoleiseen ojaan, ja otin aika rutkasti vasemmalle ja taas vasemmalle ja....

...lopputuloksena transitti upposi tällä kertaa kuusen alle....AUTON VERRAN...sivussa liittymästä. Kyllähän minä tietysti ajattelin pysäyttää ja käydä katsomassa missä kohti se perä oikeasti on menossa, mutta kun oli se kiire.

No transitti ei siitä ätvähtänyt enää mihinkään, vaikka appiukko yritti sitä vetää autollakin, ja niin jäi Masin ensimmäinen koulupäivä käymättä, ja minä olin ihan kauhean kiukkuinen itselleni, etten ole oikeastaan sitten jaksanut tehdä mitään koko iltana, paitsi pumpata kaivoa tyhjäksi, ettei koko talo joutuisi veden valtaan. Kummallinen talvi, pakko myöntää!

Myrskytyksen kourissa

Tilannekatsaus tästä päivästä:

Ei ole kärsivällisyyttä miettiä nyt lapsuutta, joten kerron vain tämänpäiväiset tapahtumat lyhyesti, ja alan nukkumaan.

En ole oikeastaan saanut mitään aikaiseksi ja suurin osa päivästä on mennyt taas niin etten muista siitä mitään. Kotona ollessa siitä ei ole haittaa, jossain vaiheessa huomaan vain että olen itkenyt mutten tiedä mitä, mutta töissä se haittaa melkoisesti laskutusta. On todella iso helpotus, kun nyt tiedän, mistä tämä elämäni monimutkaisuus on johtunut, kun olen tähän asti vain pitänyt itseäni hivenen yksinkertaisena. Pesin astioita, vein palavat roskat ja yritin pintapuolisesti siivotakin. Masi auttaa nykyään parhaansa mukaan siivoustyötä...

...ulostamalla kaikki kakkansa ja pissansa. Sisälle ei ole tullut enää mitään pitkään toviin.

Ulkona myrskyää ja iltalenkillä meinasi jäätyä aivot päähän piposta huolimatta, kun kylmää vettä tuli vaakasuoraan taivaan täydeltä pellon kohdalla. Eilen ja toissa-iltana kuulin ulvontaa, tänään luonnollisestikaan en kun eihän tuollaisessa myrskyssä kuule omia ajatuksiaankaan. Masilla alkaa huomenna käytöskoulu Loimaalla. Se on jo viime vuoden lopussa ollut pentujen hajukoulussa, ja käytöskoulun jälkeen helmikuun lopussa alkaa ihan varsinainen hajukoulu ja sitä kestääkin sitten kevääseen asti. Olen ajatellut että opiskellaan Masin kanssa homekoiran ja kaukolämpökoiran ammattitutkinnot tässä lähivuosina, eihän sitä tiedä jos alkaisin sitten työskentelemään koirien kanssa kun ihmisten kanssa ne hommat ei oikein aina satu yksiin. Eipä tänään sen kummempaa. Josko huomenna jatkaisin sitä lapsuuttani taas purkamaan...

Murratuuri ja Mollamaija

Ensimmäinen selkeä muistikuvani oli jo edellisessä postauksessa mainitsemani tutin Datsunista ulostaminen kesänä, jolloin olin joko reilut 1 tai 2-vuotias. Ensimmäisiä muistikuvia on myös se kun muistan kadottaneeni rakkaan lelukoirani Hallin metsään jonkun metsäretken yhteydessä: Se jäi jollekin isolle kivelle istumaan kun olin siinä tovin ihmetellyt aivan julki jumalattoman isoa kasaa leppäkerttuja lemmenpuuhissaan. Olin Hallin vuoksi aivan lohduton, jonka takia isäni lähti vielä illalla hakemaan sen minulle takaisin sieltä. Tästä sain kuulla kymmeniä vuosia jälkeen päin äidiltäni, kuinka minun typeryyden takia väsynyt isä joutui vielä yön selkään lähtemään takaisin metsään kun olin niin kamala että itkin ja volisin pelkän pehmolelun perään, ja kun olin sen ihan omaa tyhmyyttäni sinne metsään kerran jättänyt. Todella pieni olin myös sinä kesänä, kun katosin ihmisvilinään asuntomessuilla ja joku vieras mies nosti minut olkapäilleen jotta vanhempani näkisivät minut. Mummolassa säikähdin valtavaa mäkäräparvea joka piiritti minua. Muistan vieläkin kuinka tarkasti kaiken silloin pienenä näin. Mäkäräisillä oli valkoiset raidat jaloissaan ja ne tulivat kimppuuni verenhimoisina ihan hirveän vimman vallassa. Minä itkin ja huidoin ja juoksin karkuun, ja aikuiset nauroivat ja sanoivat minua tyhmäksi: Kyllähän minun nyt piti tietää ettei mäkärät vaarallisia ole.
Muistan myös saaneeni kotona hirveitä hepuleita vaatteista. Itseasiassa nyt kun muistelen sitä, niin huomaan että olen aina niitä vaatehepuleita miettiessäni nähnyt itseni ulkopuolelta, vaikken oikeastaan koskaan ole ajatellut olevani itseni ulkopuolella dissosiaatiohäiriön tullessa. Vaatehepulelita muistan kaksi: Toinen niistä tuli, kun minulle puettiin valkoista keinoturkistakkia, jonka kankaassa taskujen kohdalla oli jotain pisaranmuotoisia kelta-ruskeita pieniä kuvioita. Minä yhdistin ne kuviot ja niiden värit jollain kummalla tavalla seksiin ja minua oksetti. Toinen muistamani raivokohtaus tuli kun minulle puettiin farkut ja farkkutakki ja isäni sanoi, että sinähän näytät ihan nuorisolta nyt. Minä käsitin sen nuoriso-kommentin jotenkin sillä tavalla, että miehet luulevat minun haluavan seksiä, koska ajattelin että nuoriso ja seksi ovat jotenkin sama asia. En muista, että miten minun niissä tilanteissa kävi, mutta muistan etten käyttänyt niitä vaatteita enää koskaan.
Muuten en muista raivonneeni, koska opin hyvin pienenä salaamaan epämieluisat tunteeni aikuisilta. Elin jatkuvassa häpeässä, koska minun tekemisilleni joko naurettiin tai minua moitittiin ja rankaistiin. Ehkä pahimmalta minusta tuntui äitini tapa kauhistella tekemisiäni tai leikkejäni toisille aikuisille. Kaikki mitä tein tai jätin tekemättä, oli kauheaa ja todella noloa. Naurettavaa. Opin häpeämään kielteisiä tunteitani ja piilottamaan jopa kivun.
Muistan että äitini ajoi minut jatkuvasti sellaisiin ristiriitatilanteisiin että jouduin ihan hirveän voimattoman raivon valtaan ilman, että kuitenkaan sain näyttää raivoani. Minulla oli tapana piestä sinistä nukkeani Murratuuria (tai se oli kuulema alun perin ollut Murratvuori, mutta äitini oli vääntänyt sen nimen Murratuuriksi, jona sen nykyään muistan.) Sininen Murratuuri teki jatkuvasti pahaa kiltille ihonväriselle Mollamaijalle (jota näköjään kuvan taustakirjoituksen perusteella oli väännetty Liisaksi). Murratuuri löi, raiskasi ja riepotteli Maijaa, jonka jälkeen minä sen aina ihan silmittömän raivon vallassa hakkasin ja heittelin ja laitoin jopa tuossa kuvassa näkyvän tuolin jalan alle ja hakkasin sitä tuolilla.

Nämäkään leikit eivät silti saaneet  aivan voimatonta raivoani hellittämään. Olisin halunnut repiä Murratuurin kappaleiksi, mutta tiesin kuinka minun kävisi jos rikkoisin lelujani. Muistan jo tuolloin satuttaneeni itseäni esim puremalla. Purin kuulemma aika estottomasti leikkikavereitanikin. Kaikista näistä traumaoireistani äitini sai lisää pontta puheisiinsa siitä, että olen jälkeenjäänyt.

Ollessani noin 3-4-vuotias, sain joskus ihan käsittämättömiä itsetuhoisia päähänpistoja. En vielä tänäkään päivänä oikein tiedä että miksi minun piti tehdä asioita, jotka tiesin itsekin vaarallisiksi. Istuin kotona keittiöjakkaralla ja katsoin kun äitini paistoi vasemmalla alalevyllä jotain ja sanoi pois lähtiessään että levy on kuuma. Olin jo sen verran iso, että tiesin ihan täsmälleen mitä kuuma tarkoittaa, mutta silti oli niinkuin joku muu olisi käskenyt minun painaa kämmeneni hellaan. Muistan kuinka kovasti minua pelotti kun tiesin kuinka kovasti hella tulisi polttamaan kättäni, mutta oli aivan, kuin joku toinen ihminen olisi työntänyt sen siihen punaisena hehkuvaan lieteen. En päästänyt ääntäkään ja juoksin kiireesti olohuoneeseen ja piilotin käteni äitini tekemän leijonan pään muotoisen tyynyn alle. Äitini tuli pian paikalle ja muistan miten itsetyytyväiseltä se näytti kun alkoi voivottelu että miten sinä nyt sillä lailla teit. Voi Voi sentään. Valehtelin jostain syystä polttaneeni käteni voileipägrillissä, koska pelkäsin henkeni edestä isäni raivoa, kun se tulisi kotiin. Käsi oli kauttaaltaan vesikellojen peitossa.
Toinen kerta kun satutin itseäni siten, että tuntui, kuin joku toinen olisi käskenyt minua, oli kun Nenonpellon mummolassa opettelin leikkaamaan rautaisilla saksilla villalankaa tuolin päällä ja vieressäni oli pöytälamppu. Minusta vieläkin tuntuu, niin kuin olisin itse yrittänyt pistää vastaan kun käteni vain meni ja leikkasi lampun johdon poikki. Onneksi sakset lensivät kädestäni, mutta muistan varmasti lopun ikäni sen jytkähdyksen ja leimahduksen, kun sähkö kulki lävitseni. Silloin tätini tuli lohduttamaan minua. Olen sen jälkeen pelännyt sähköjohtoja, eikä kyllä ole vissiin ihmekään.


Tilannekatsaus tästä päivästä:

Minulla ei ollut rahaa tankata, koska pankki ja verottaja veivät sairaskorvaukseni niin, että minulle itselleni jäi lopulta 80 euroa käteen kahden kuukauden korvauksista. Tämäkin terapiakynti siis korvattiin puhelulla, hyvin se toimii niinkin, jäipähän enemmän aikaa tolskata kotona. Iltapäivällä kävin ihan terveyskeskuksen lääkärillä omalla kylällä, ja se olikin yllättävän mukava käynti: Sain lähetteen fysioterapiaan viheliäisen polveni takia ja sitten kun kutsu tulee, niin minulta tutkitaan uniapneahommelit ja kaikki. Sain myös lähetteen labraan: Ei minulla oikeasti ole tarkoitus jäädä tähän tilaan lopuksi elämääni, minä tarvitsen nyt vain pidemmän tovin aikaa ja rauhaa saada itseni liikkeelle.
Toinen hämmästys tuli, kun sain valmiiksi koirakenttien kukkahattutätin koirahuiskutushammeen....

....en nimittäin itsekään tiennyt osaavani ommella, kun ne rättikäsityöt meni vähän niin ja näin. Siinä on ihan oma pikku tasku koirankakkapusseille, puhelimelle, nameille ja vielä jollekkin muullekkin, ehkäpä vaikka lompakolle, siis silloin kun Hra Sinitomu ei päivystä: Huomasin nimittäin, että Hra Sinitomu mahtuu tuohon matalaan taskuun kulkemaan mukanani näköpuhelimen avustuksella ja näkeekin ja kuulee kaikki mitä teen, kun touhuilen kotona hommiani. Sieltä se sitten huutelee omia kommenttejaan ihan niinkuin kotona ollessaankin tekee, joskaan ei silloin sentään taskun pohjalta. Kätevää tämä nykyaika.

Kalju ja kateellinen vauva

On olemassa ihmisiä, joidenka ei missään olosuhteissa pitäisi saada lisääntyä! Olen itse vakaasti sitä mieltä, että vanhempani kuuluivat siihen porukkaan.


Synnyin maaliskuussa 1974 Pieksämäen aluesairaalan synnytysosastolla. Vanhempani olivat joitain vuosia aiemmin tavanneet Vaalijalan keskuslaitoksen lentopallokentällä. Äitini oli minut saadessaan 25 vuotias ja isäni 34, he olivat menneet naimisiin hyvissä ajoin ennen syntymääni, ja minä olin tarkoin harkittu raskaus. Äitini oli opiskellut sisälähetysseuralla vajamielishoitajaksi joskus 60-luvulla, ja se jäi hänen ainoaksi ammatilliseksi koulutuksekseen. Isäni oli siihen aikaan metsäteknikko, ja täydensi myöhemmin opintojaan metsätalousinsinööriksi.
Äitini työskenteli syntymäni aikaan Vaalijalassa kehitysvammaisten ohjaajana, ja isäni oli metsäteknikko paikallisella metsänhoitoyhdistyksellä. Ilmeisesti vanhempani olivat muuttaneet jo joitain vuosia ennen syntymääni puiseen rivitaloon Torpantiellä.
Äitini oli  sairaalloisen kiinnostunut lapsen kehityksestä ja varsinkin lapsen kehityksen viivästymisistä ja henkisistä sairauksista. Olen aina tuntenut, että elämäni alkutaipale oli oikeastaan pikemminkin sairaalloinen ihmiskoe: Jokaista ilmettäni ja leikkiäni vahdittiin ja kontrolloitiin, ja kaikesta vedettiin mitä mielikuvituksellisempia johtopäätöksiä. Negatiivisista tunteista tehtiin joko pilkkaa tai minua rangaistiin jopa kivusta. Äitini ei oikeastaan koskaan lyönyt minua itse, ruumiillisesta väkivallasta ja riistosta vastasi pakkomielteistään kärsivä isäni. Muistan lapsuudestani, kuinka tämä äitini päteminen ja toisinaan todella naurettavat jutut huvittivat sen aikaisia tuttaviamme, mutta olin jo hyvin pienenä oppinut ottamaan syyn siitä niskoilleni ja häpesin itseäni, en niinkään äitiäni. Minulle hoettiin koko lapsuusikäni ja aikuisiästäkin vielä  itsemurhayritysvuoteeni 2007 asti, että olen alunperin ollut älyllisesti kehitysvammainen, ja kaikki mitä olen oppinut on pedagogisesti nerokkaan äitini ansiota.

Minä kuulun siihen harvinaiseen ryhmään ihmisiä, jotka muistavat lapsuuttaan yllättävän nuoresta asti, mutta tämän ensimmäisen vuoteni muistot oikeastaan pitää kirjata siten, miten äitini ja muut sukulaiseni ovat niistä minulle myöhemmin kertoneet.
Äitini mukaan olin ollut kauhean vaikea vauva. Olin vaatinut ruokaa kahden tunnin välein yötä päivää, mutta oli minussa jotain hyvääkin ollut: Olin osannut pieraista, niin minulla ei ollut ollut maha kipeänä koskaan. Minut oli kuukauden-kahden iässä annettu hoitoon naapurin rouvalle, jonka nuorempi tytär oli minua vain vähän nuorempi. Ihana naapurimme oli myös imettänyt minua oman vauvansa ohella, ja muistan naapureitteni luona sinä aikana, kun asuimme Torpantiellä vallinnutta hyvää ja kannustavaa ilmapiiriä lämmöllä vieläkin.
Aikuisena huomasin röntgenissä käydessäni, että minulta on kuvattu kylkiluita kahden kuukauden iässä, mutta minulle ei kukaan sukulaisista tai vanhemmistani ole tullut kertomaan, miksi sellaiset kuvat on otettu, joten minulla on omat epäilyni siitä, että väkivalta kotona on alkanut jo niihin aikoihin. Neljän kuukauden iässä minut oli viety hoitoon jollekin naiselle, joka oli jättänyt minulta vaipat vaihtamatta ja valittanut että minä olin tyhjentänyt  kattilakaapin lattialle. Aloin tänään tutkimaan ensimmäisen vuoteni valokuvia ja yllättäen huomasin, että äitini oli tehnyt niihin omia merkintöjään taakse. Niiden merkintöjen mukaan tämä vaipan vaihtamatta jättäminen oli sairastuttanut minut kuukaudeksi ja saanut kehitykseni hidastumaan. Kuvien takana oli myös merkintä että olisin oppinut ryömimään vasta puoli vuotiaana. Kysymys kuuluukin, että miten minä osasin neljä kuisena tyhjennellä jonkun hoitajan kattilakaappeja jos en osannut ryömiä tai edes istua?

Tässä kuvassa minulla on muuten suussani tutti, jonka muistan viskanneeni meidän datsun 100a:n takaikkunasta pihalle kun käännyimme Nenonpellon mummolan pihasta ajamaan Pieksämäelle. Todella hämmästyttävä muistikuva, koska en varmasti ole ollut paljoa päälle vuoden ikäinen. Muistan kuinka äitini haukkui minua pahaksi ja sanoi että nyt sitten et enää ikinä uutta tuttia saa, ja minä ajattelin jotain että enpä olisi sitä enää tarvinnutkaan.

Minuun oli jo syntymässäni istutettu kaikki aikuisen ihmisen ajatukset ja tunteet. Suvussani on aika yleistä muutenkin että lapsen oletetaan ajattelevan samalla lailla kuin aikuinen ja kaikesta tekemisestä voidaan lapselta odottaa samaa vastuuta kuin aikuiselta. Äitini esimerkiksi puhui minun ensimmäisistä vuosistani siten, että olin niin kamalan kateellinen naapurin tytön hiuksista, kun minulle ei kuulema meinannut kasvaa hiukset päähän ollenkaan. Olin kuulema kauhean ilkeä ja paha, ja säälittävän kateellinen. Tässä kuvassa leivon kuulema 1-vuotis syntymäpäiviäni. Tukka päässä. 

Olen siis ollut paha ja kateellinen kalju vauva jo alle puolen vuoden ikäisenä. Tehkääpä sama perässä. 

Tilannekatsaus tästä päivästä:

Tulin illalla kotiin kun olin kaupungissa katselemassa tv sarjoja, koska Hra Sinitomu päivystää tämän viikon, enkä saa häntä kotiin vielä. Koirat olivat mummolassa sen aikaa: Oli aika psykedeelinen homma ängetä ne kaikki kolme transitin kyytiin. Ostettiin tokmannilta kaksi mattoa koirien alustaksi hintaan 3e/kpl, olisi siellä ollut kolmaskin, mutta Hra Sinitomu sanoi sen olevan kusen värinen, niin se jäi tokmannille. Muuten hyvä, mutta näyttäisi, että Moona ei nyt oikein arvostanut Hra Sinitomun päätöstä...

Parempi kusen värinen matto, kuin ei mattoa ollenkaan.

Möykky muovailuvahaa

No niin. Tässä sitä nyt sitten ollaan. Tilanteessa, jota olen koko elämäni ajan juossut karkuun. Makaan mahallani sängyllä pimeässä ja mietin kuinka erilaista kaikki nyt on.
Olen pisteessä, jossa minulla ei ole enää mitään, mutta kuitenkin paljon enemmän kuin koskaan olisin koskaan osannut toivoa saavani. On totta, että olen menettänyt kaiken minkä eteen olen tehnyt työtä koko elämäni, mutta ehkä pahinta on huomata piirua vaille 46-vuotiaana, että kaikki se hirmuinen työ ja sypellys on loppujen lopuksi tullut tehtyä ihan turhaan: Olen koko elämäni rakentanut ympärilleni todella monimutkaista suojaverkostoa, jonka ylläpitäminen on syönyt minut monta kertaa haudan partaalle.

Tällä hetkellä minun on todella vaikeaa tunnistaa itseäni siitä muodottomasta möykystä joka minusta on tullut, enkä edes nyt puhu tästä fyysisestä miltei sadan kilon painoisesta möykystä, joka katselee minua peilistä, vaan puhun myös tästä uudesta ympäripyöreästä kyvyttömyydestäni tehdä mitään; ottaa puhelin käteen ja pyytää apua, siivota, mennä kauppaan ilman sitä kauhua mitä kanssaihmiset minussa nykyään aiheuttavat, en ole enää muutamaan vuoteen jaksanut avata postejani, joten en tiedä kuinka paljon velkojani on jo ulosotossa, eikä minua enää edes kiinnosta.
Minä en oikeastaan enää halua yrittää korjata mitään vanhoja raunioitani: Tänään minä yritän vain nousta sängystä ylös, pukea vaatteet, selvitä kaksi kertaa viikossa traumaterapiaan, hoitaa koirat ja syödä, että pääsen taas takaisin nukkumaan. Olen pahoillani, mutta tällä hetkellä en vain pysty parempaan. Vaikka ideoita tulvii entiseen malliin, kaikki aloittamani työt jäävät kesken ja jäävät vellomaan mahan pohjalla kuin oksennus, vaikka nyt minulla olisi aikaa tehdä ne loppuun asti. En oikeastaan käsitä kuinka pitkään olen ollut täysin työkyvytön, koska ajantajuni on vielä enemmän kateissa, kuin mitä se on ennen ollut. Minulle kuukausi ja vuosi ovat saman pituisia, ja velkataakkani on yhtä suuri, oli se sitten satanen tai sata tuhatta. Ennen selvisin loppuvuoden masennusjaksoistani sillä, että juhlin talvipäivän seisausta, ja aloin suunnittelemaan, mitä kasveja kylvän keväällä, jotta saan elämilleni syötävää. Tänä jouluna havahduin siihen, ettei minun oikeastaan tarvitse kylvää yhtään mitään. Minulla ei enää ole eläimiä. Kukaan ei oikeastaan enää tarvitse minua mihinkään, enkä minä oikeastaan edes tiedä enää kuka minä olen.

Alan kirjoittamaan tätä blogia lähinnä kartoittaakseni sitä, missä kohti elämäni lähti luistamaan kohti näitä kolmea katastrofaalista vuotta, jolloin sairauteni oli ottanut minusta jo niin suuren otteen, etten enää hahmottanut elämän realiteetteja: Mikä sai minut kuvittelemaan, että kykenisin tekemään monta työtä päällekkäin, hoitamaan eläinlaumani, (johon muuten kuului kaksi hevosta, kolme vuohta, kolme koiraa, kaksi kissaa, parikymmentä kanaa, 5 ankkaa, kymmenisen marsua ja parikymmentä kania), yksin ja velkaisena? Mistä lähti ajatus siitä, etten minä tarvitse unta ja olen laiska jos minua itkettää aloittaa eläinten ruokintakierros kello 23 illalla, jos olen herännyt aamulla kolmelta ehtiäkseni ruokkia ne ennen pari tuntia kestävää työmatkaani ja 12 tuntista työpäivääni? Tai miksi kuvittelin pystyväni yksin töitteni ohella muuttamaan yli 300km päähän kotoa eläinlaumani kanssa tehden töitä samalla koko ajan?

Yritän saada joka päivä kirjoitettua jotain, edes pienen muiston. Olen pahoillani jos blogista tulee melko surullinen, pelottava ja ahdistava, on minulla ollut hyviäkin päiviä, mutta jos tahdon lopettaa elämästä traumaani aina uudelleen ja uudelleen, aina samaa laulua uusissa tilanteissa, minun täytyy tehdä selvä pesäero nykyhetken ja menneisyyden välille. Minä en tahdo enää joutua tuhoaviin ihmissuhteisiin. Tahdon oppia elämään dissosiaatiohäiriöni kanssa ilman, että se aiheuttaa minulle toistuvia ahdistavia tilanteita. Ennen kaikkea minä en tahdo satuttaa sairauteeni syyttömiä kanssakulkijoita, enkä oikeastaan enää itseänikään, kun syytönhän minäkin omaan sairauteeni olen. Siksi kirjoitan tähän kaiken alusta alkaen, vuodesta 1974.

Saan kiittää uutta miestäni, Mr Sinitomua siitä, että olen tänään tässä vahamöykkynä raapimassa itseäni. Minulla on viimeisten parin vuoden aikana ollut monta kertaa lähtö niin lähellä, etten oikein itsekään ymmärrä, kuinka olen tänne asti selvinnyt. Kiitos Rakas!