Äkä-äkä-pum-pum!!!

Isäni puolen mummola oli minulle lapsena ihan hirmuisen tärkeä paikka, ja vietin siellä paljon aikaani jo näinä aikoina alle kolmivuotiaana, josta olen kertonut Teille noissa aiemmissa postauksissanikin. Vielä seitsenkymmenluvulla mummolassa asui kaksi tätiäni ja mummo. Mummosta en muista paljon muuta, kuin että se oli jo jonkun aikaa ennen syntymääni alkanut höpertyä, ja tätini hoisi häntä kehitysvammaisen tätini ohella kotona, ja me mummon kanssa joskus leivottiin milloin mitäkin ja kitkettiin kasvimaata.

 Siihen aikaan vielä kasvatettiin koko suvun vihannekset mummolan kasvimaalla, ja sen hoitaminen välillä turhautti ja välillä ihan tykkäsin siitä.

En oikein saa selvää, oliko mummoni se sadun hirviö vai sankari, koska hänen persoonastaan on olemassa hyvin monenlaista tarinaa: Toisaalta se oli osannut ratkaista hyvin luovasti ison lapsikatraan sairastamiset ja nälän sodan runteleman suomen jälkimainingeissa, mutta toisaalta olen kuullut kertomuksia hyvin katkeroituneesta ja ilkeästä naisesta, jonka aina aiemmin liitin isäni ihan sairaalloisen syvään vihaan ja halveksuntaan naisia ja naiseutta kohtaan.

Isälläni ja mummollani oli ollut hyvin ristiriitainen suhde, mikä oli joskus ennen isäni aikuisuutta ratkennut ihan hillittömäksi vihaksi, ja voin kuvitella, mitä isäni onkaan tykännyt naisesta, joka, istuessaan keittiön pöydän ääressä isäni ohi kulkiessa, nostaa kankkuaan ja pieraisee kuuluvasti. Itse en oikeastaan muista niiden koskaan otatelleen, mutta kuitenkin suhtauduin mummoon yhtä suurella varauksella, kuin kaikkiin muihinkin aikuisiin.
Minulla oli tapana istua mummon kiikkustuolin käsinojalla mummon lukiessa minulle Aku Ankkaa liikuntakyvyttömän tätini kuunnellessa uutisia oranssista radiostaan omalla sängyllään.
Mummo oli aina kova ottamaan kantaa näihin uutisiin, ja alkoi aina säksättää päivän politiikasta, johon tätini sanoi vain turhautuneesti "äkä-äkä-pum-pumm". Ottamatta kantaa mummoni luonteenlaatuun ennen syntymääni, voin kyllä todeta, että meidän suvussa on aina ollut tapana olla hirvittävän oikeassa joka asiassa, eikä niihin näennäisiin totuuksiin ole oikeastaan koskaan ollut tarvetta puuttua, eikä oikein uskallustakaan: Toisinajattelijat yleensä kun lyödään lyttyyn heti kättelyssä, ja sille eroavalle mielipiteelle sitten nauretaan ja sitä saatetaan toistella vielä vuosienkin päästä.
Niinä aikoina, kun vielä pidin sukuuni yhteyttä, yritin olla mahdollisimman paljon samaa mieltä kaikkien kanssa, tai jopa keksiä itse jonkin kohteen haukuttavaksi, joka veisi huomion pois omasta vajavuudestani: Ymmärsin jo ihan ensimmäisinä vuosinani olevani jotenkin erilainen ja sitä koetin ihan ensimmäiseen vakavampaan ja hoitoa vaatineeseen sairastumiseeni asti salata.
Se ihan ääretön viha erilaisuutta kohtaan pelottaa minua vieläkin, vaikka maailma on nykyään hyvin erilainen kuin silloin 70-luvulla. Se on sellaista raivoa, mihin ei pysty edes millään järkevillä argumenteilla vaikuttamaan. Vihaa, jonka nyt aikuisena käsitän suojelevan pelkästään sitä omaa sairastunutta mieltä, sitä pientä lasta, joka minunkin sisältäni tietyssä mielentilassa huutaa ja itkee että älä JÄTÄ minua yksin: 45-vuotias vauva itkemässä kuolemanpelkoaan aina uudestaan ja uudestaan kun kukaan ei nosta syliin ja anna ruokaa. Kääntää selän ja kävelee vain pois.
Minä sentään olin meidän porukasta se onnekas, joka pystyy myöntämään olevansa sairas. Montako vuosisataa tämän aina uuden ja uuden sukupolven sairastuttamisen piti jatkua ennen minua ja montako sukupolvea meidän jälkeemme jatkaa tätä perinnettä? Vihasiko mummoni miehiä siksi kun tarinan mukaan joku isäntä oli sitä "ropeloinut" pikkupiikana ollessaan jossain talossa ja mummo oli sieltä joutunut lähtemään, ja purki sitä vihaansa viattomaan pieneen lapsi-isääni, joka oppi vihaamaan ja halveksumaan naisia ja purki sen narsistisen äitini ja oman äitinsä aiheuttaman raivonsa pieneen tyttäreensä sadistisella pahoinpitelyllään? Olinko minä onnekas, kun molemmat vanhempani olivat persoonallisuushäiriöisiä, kun en oppinut vihaamaan toista sukupuolta enemmän, vai opinko minä vain vihaamaan tahi pelkäämään sen takia ihmisiä noin ylipäätään niin, että nyt huonossa kunnossa ollessani en oikeastaan enää uskalla lähteä kotoani enää mihinkään?

Tilannekatsaus tästä päivästä:

Olen ollut taas niin sekaisin, että olen oikeastaan vain toikkaroinut ympäri taloa ja huojutellut ja raapinut itseäni. Sain kuitenkin soitettua lisäaikaa asioitteni hoidolle: Minun pitäisi nyt osata laatia ihan hirveän hyvä puolustus itselleni, mutta aina kun alan lukemaan papereitani, minulla menee joku väärä vaihde päälle ja lopulta niitä papereita saa keräillä lattioilta ja päivä on taas mennyt enkä ole osannut tehdä mitään.

Minulla on selvästi joku sellainen persoonallisuuden osa, joka ei osaa tehdä mitään: Joskus vain yritän ja yritän jatkaa esimerkiksi maalaukseni loppuun, mutta yhtäkkiä en osaakaan enää maalata/hitsata/mitä tahansa olenkaan tekemässä, siitä osoituksena olohuoneessamme on tälläkin hetkellä...

...kaksi hyvinkin epävalmista maalausta, joista se, jossa "transittini hyytyy Loimaan liikennevaloihin", jäi kesken viime kesänä, koska en osannutkaan maalata Loimaan kuuluisaa liikenneympyrää siihen taivaalle pyörimään ja se toinen jossa "apina heittää veivin" jäi kesken jo viime vuosikymmenen alussa, koska se kertoo kuolemastani ja siitä kun sielunlintuni harakka tulee hakemaan minut: Minä kun en ole vielä tänä päivänäkään osannut päättää, mihin aion mennä kuolemani jälkeen, joten se osuus on vähän vaikea maalata. Luulen että se Loimaan liikenneympyrä tulee maalattua ensin valmiiksi: Siitä kun minulla on ihan kuviakin puhelimessani, mistä voin ottaa mallia jos en muuten osaa.