Murratuuri ja Mollamaija

Ensimmäinen selkeä muistikuvani oli jo edellisessä postauksessa mainitsemani tutin Datsunista ulostaminen kesänä, jolloin olin joko reilut 1 tai 2-vuotias. Ensimmäisiä muistikuvia on myös se kun muistan kadottaneeni rakkaan lelukoirani Hallin metsään jonkun metsäretken yhteydessä: Se jäi jollekin isolle kivelle istumaan kun olin siinä tovin ihmetellyt aivan julki jumalattoman isoa kasaa leppäkerttuja lemmenpuuhissaan. Olin Hallin vuoksi aivan lohduton, jonka takia isäni lähti vielä illalla hakemaan sen minulle takaisin sieltä. Tästä sain kuulla kymmeniä vuosia jälkeen päin äidiltäni, kuinka minun typeryyden takia väsynyt isä joutui vielä yön selkään lähtemään takaisin metsään kun olin niin kamala että itkin ja volisin pelkän pehmolelun perään, ja kun olin sen ihan omaa tyhmyyttäni sinne metsään kerran jättänyt. Todella pieni olin myös sinä kesänä, kun katosin ihmisvilinään asuntomessuilla ja joku vieras mies nosti minut olkapäilleen jotta vanhempani näkisivät minut. Mummolassa säikähdin valtavaa mäkäräparvea joka piiritti minua. Muistan vieläkin kuinka tarkasti kaiken silloin pienenä näin. Mäkäräisillä oli valkoiset raidat jaloissaan ja ne tulivat kimppuuni verenhimoisina ihan hirveän vimman vallassa. Minä itkin ja huidoin ja juoksin karkuun, ja aikuiset nauroivat ja sanoivat minua tyhmäksi: Kyllähän minun nyt piti tietää ettei mäkärät vaarallisia ole.
Muistan myös saaneeni kotona hirveitä hepuleita vaatteista. Itseasiassa nyt kun muistelen sitä, niin huomaan että olen aina niitä vaatehepuleita miettiessäni nähnyt itseni ulkopuolelta, vaikken oikeastaan koskaan ole ajatellut olevani itseni ulkopuolella dissosiaatiohäiriön tullessa. Vaatehepulelita muistan kaksi: Toinen niistä tuli, kun minulle puettiin valkoista keinoturkistakkia, jonka kankaassa taskujen kohdalla oli jotain pisaranmuotoisia kelta-ruskeita pieniä kuvioita. Minä yhdistin ne kuviot ja niiden värit jollain kummalla tavalla seksiin ja minua oksetti. Toinen muistamani raivokohtaus tuli kun minulle puettiin farkut ja farkkutakki ja isäni sanoi, että sinähän näytät ihan nuorisolta nyt. Minä käsitin sen nuoriso-kommentin jotenkin sillä tavalla, että miehet luulevat minun haluavan seksiä, koska ajattelin että nuoriso ja seksi ovat jotenkin sama asia. En muista, että miten minun niissä tilanteissa kävi, mutta muistan etten käyttänyt niitä vaatteita enää koskaan.
Muuten en muista raivonneeni, koska opin hyvin pienenä salaamaan epämieluisat tunteeni aikuisilta. Elin jatkuvassa häpeässä, koska minun tekemisilleni joko naurettiin tai minua moitittiin ja rankaistiin. Ehkä pahimmalta minusta tuntui äitini tapa kauhistella tekemisiäni tai leikkejäni toisille aikuisille. Kaikki mitä tein tai jätin tekemättä, oli kauheaa ja todella noloa. Naurettavaa. Opin häpeämään kielteisiä tunteitani ja piilottamaan jopa kivun.
Muistan että äitini ajoi minut jatkuvasti sellaisiin ristiriitatilanteisiin että jouduin ihan hirveän voimattoman raivon valtaan ilman, että kuitenkaan sain näyttää raivoani. Minulla oli tapana piestä sinistä nukkeani Murratuuria (tai se oli kuulema alun perin ollut Murratvuori, mutta äitini oli vääntänyt sen nimen Murratuuriksi, jona sen nykyään muistan.) Sininen Murratuuri teki jatkuvasti pahaa kiltille ihonväriselle Mollamaijalle (jota näköjään kuvan taustakirjoituksen perusteella oli väännetty Liisaksi). Murratuuri löi, raiskasi ja riepotteli Maijaa, jonka jälkeen minä sen aina ihan silmittömän raivon vallassa hakkasin ja heittelin ja laitoin jopa tuossa kuvassa näkyvän tuolin jalan alle ja hakkasin sitä tuolilla.

Nämäkään leikit eivät silti saaneet  aivan voimatonta raivoani hellittämään. Olisin halunnut repiä Murratuurin kappaleiksi, mutta tiesin kuinka minun kävisi jos rikkoisin lelujani. Muistan jo tuolloin satuttaneeni itseäni esim puremalla. Purin kuulemma aika estottomasti leikkikavereitanikin. Kaikista näistä traumaoireistani äitini sai lisää pontta puheisiinsa siitä, että olen jälkeenjäänyt.

Ollessani noin 3-4-vuotias, sain joskus ihan käsittämättömiä itsetuhoisia päähänpistoja. En vielä tänäkään päivänä oikein tiedä että miksi minun piti tehdä asioita, jotka tiesin itsekin vaarallisiksi. Istuin kotona keittiöjakkaralla ja katsoin kun äitini paistoi vasemmalla alalevyllä jotain ja sanoi pois lähtiessään että levy on kuuma. Olin jo sen verran iso, että tiesin ihan täsmälleen mitä kuuma tarkoittaa, mutta silti oli niinkuin joku muu olisi käskenyt minun painaa kämmeneni hellaan. Muistan kuinka kovasti minua pelotti kun tiesin kuinka kovasti hella tulisi polttamaan kättäni, mutta oli aivan, kuin joku toinen ihminen olisi työntänyt sen siihen punaisena hehkuvaan lieteen. En päästänyt ääntäkään ja juoksin kiireesti olohuoneeseen ja piilotin käteni äitini tekemän leijonan pään muotoisen tyynyn alle. Äitini tuli pian paikalle ja muistan miten itsetyytyväiseltä se näytti kun alkoi voivottelu että miten sinä nyt sillä lailla teit. Voi Voi sentään. Valehtelin jostain syystä polttaneeni käteni voileipägrillissä, koska pelkäsin henkeni edestä isäni raivoa, kun se tulisi kotiin. Käsi oli kauttaaltaan vesikellojen peitossa.
Toinen kerta kun satutin itseäni siten, että tuntui, kuin joku toinen olisi käskenyt minua, oli kun Nenonpellon mummolassa opettelin leikkaamaan rautaisilla saksilla villalankaa tuolin päällä ja vieressäni oli pöytälamppu. Minusta vieläkin tuntuu, niin kuin olisin itse yrittänyt pistää vastaan kun käteni vain meni ja leikkasi lampun johdon poikki. Onneksi sakset lensivät kädestäni, mutta muistan varmasti lopun ikäni sen jytkähdyksen ja leimahduksen, kun sähkö kulki lävitseni. Silloin tätini tuli lohduttamaan minua. Olen sen jälkeen pelännyt sähköjohtoja, eikä kyllä ole vissiin ihmekään.


Tilannekatsaus tästä päivästä:

Minulla ei ollut rahaa tankata, koska pankki ja verottaja veivät sairaskorvaukseni niin, että minulle itselleni jäi lopulta 80 euroa käteen kahden kuukauden korvauksista. Tämäkin terapiakynti siis korvattiin puhelulla, hyvin se toimii niinkin, jäipähän enemmän aikaa tolskata kotona. Iltapäivällä kävin ihan terveyskeskuksen lääkärillä omalla kylällä, ja se olikin yllättävän mukava käynti: Sain lähetteen fysioterapiaan viheliäisen polveni takia ja sitten kun kutsu tulee, niin minulta tutkitaan uniapneahommelit ja kaikki. Sain myös lähetteen labraan: Ei minulla oikeasti ole tarkoitus jäädä tähän tilaan lopuksi elämääni, minä tarvitsen nyt vain pidemmän tovin aikaa ja rauhaa saada itseni liikkeelle.
Toinen hämmästys tuli, kun sain valmiiksi koirakenttien kukkahattutätin koirahuiskutushammeen....

....en nimittäin itsekään tiennyt osaavani ommella, kun ne rättikäsityöt meni vähän niin ja näin. Siinä on ihan oma pikku tasku koirankakkapusseille, puhelimelle, nameille ja vielä jollekkin muullekkin, ehkäpä vaikka lompakolle, siis silloin kun Hra Sinitomu ei päivystä: Huomasin nimittäin, että Hra Sinitomu mahtuu tuohon matalaan taskuun kulkemaan mukanani näköpuhelimen avustuksella ja näkeekin ja kuulee kaikki mitä teen, kun touhuilen kotona hommiani. Sieltä se sitten huutelee omia kommenttejaan ihan niinkuin kotona ollessaankin tekee, joskaan ei silloin sentään taskun pohjalta. Kätevää tämä nykyaika.