Mehtäläinen

Olen ollut lapsesta asti ytimiäni myöten luontoihminen. Rakastin jo pienenä paitsi eläimiä niin myös kasveja ja olin ihan loputtoman kiinnostunut miten ja missä mikäkin siksontiainen kasvaa ja elää. Oletettavasti tämä ominaisuus periytyy isäni puolen suvusta, varsinkin metsässä työkseen kulkeneelta isältäni.
Isä otti minut usein metsään mukaan töihin lähtiessään ja minä olin ihan innoissani. Metsässä isää ei tarvinnut koskaan pelätä: hänen olemuksensa jotenkin muuttui aina kun astuttiin metsän suojiin. Nämä olivat oikeastaan lapsuuteni ainoita hetkiä aikuisen seurassa, jolloin sain olla rauhassa oma itseni. Minulle oli selvää jo pienenä ettei metsässä sovi riehua tai mesota ja muistan vieläkin, kuinka tarkkaan tutkin jokaisen sienen ja kiven ja hämähäkin ja muurahaiskeon. Ilmeisesti lapsella on vielä siinä iässä hirmuisen iso kapasiteetti oppia ja muistaa asioita, koska muistan miten tuntui, kuin asiat mitä tarkastelin ja tutkin, tuntuivat minusta jo muutaman minuutin päästä, kuin olisin tuntenut ne jo monta vuotta. Painoin mieleeni aivan hämmästyttävän määrän tietoa, esimerkiksi kerran ollessamme sienessä tätini ja äitini kanssa paikassa, jossa olimme käyneet ennenkin, koska muistan sen siitä tervahaudasta, jonka ohi sinne metsään aina mentiin, eksyimme pahemman kerran. Minä olin muistaakseni muutaman vuoden ikäinen, ja muistin reitin takaisin, koska tunnistin reitin varrelta jokaisen muurahaiskeon, vanhan tatin, kiven ja vänkkyräpuun, jonka ohitse olimme kulkeneet, mutta aikuiset käskivät minun vain olla hiljaa kun yritin sanoa mihin päin pitää mennä. Lopulta löysimme takaisin sinne tervahaudalle samaa reittiä,kun oltiin tultukin, en tosin muista että kuunteliko kukaan minua, vai löysivätkö he reitin itse.

Tässä  isäni esittelee minulle rapua. Muistan istuneeni kuvaa otettaessa potalla ja minua vähäsen pelotti ja huvitti. 

Tässä puolestaan on ilmeisesti kuva siitä episodista kun intin tädilleni, että pitää päästä sumun sisälle kävelemään. Kuvittelin, etten näkisi siellä yhtään mitään ja pettymys oli ihan valtava, kun sumu karkasi aina kauemmas kun sitä yritti tavoittaa. Kaikesta huolimatta kiitokset tädilleni, että sain olla mummolassa niin paljon. Uskon, että nämä lepotauot kodin pahoinpitelystä säästivät kuitenkin henkeni, vaikken voikaan ikinä antaa anteeksi tiettyjä printsiippejä, jotka otan myöhemmin puheeksi tässä blogissani.

Aikuisuudessa harmittaa se, etten enää pysty tekemään niin tarkkoja havaintoja, vaikka muodot ja mitat ja olomuodot minun pitää nähdä vieläkin, mikäli teen jotain sellaista, missä minun pitää esim maalata joku realistiselta näyttävä asia, ja kyllä sitä hahmottamista on tarvittu ihan tuossa putkimiehen hommassakin. Mutta lapsena rakastin tuijottaa ihan pikkiriikkisiä yksityiskohtia niin, että pystyn vieläkin näkemään esim kiss-kiss karkin kissat ihan elävästi silmissäni jos vaan haluan niitä katsella, ja kyllä minun vieläkin tekisi ihan vähän mieli ottaa karvamato kädelleni kävelemään lemmikiksi, kuten tein pienenäkin. Ne olivat kavereita ja ihan mahdottoman hienoja, vaikka horsmakiitäjän toukan piikkiset varpaat tuntuivatkin ihan mahdottoman kamalalta paljaalla käsivarrellani, ja se peräpään piikki herätti kunnioitusta, vaikka tiesinkin sen olevan pelkkää teatteria: Ei se sillä piikillään kuitenkaan pistä.
Minulla oli lapsena paljon ystäviä metsässä, näin paljon mielikuvitusolentoja ja ihan kaikella olevalla oli oma sielu ja elämä, enkä muista pitkästyneeni koskaan edes silloin ihan pienenä. Marjastus ja sienestys kuului sukumme jokasyksyiseen rituaaliin, ja silloin Mataramäen kallioille lähdettiin koko porukalla nenonpellon mummolasta, ja meillä oli koko päivän eväät mukana. Pienenä nukuin päiväunet siellä mättäällä ja välillä pidettiin ruokataukoa ja kahvitaukoa ja me serkukset leikittiin ja nahisteltiin.
Ei ihme, että minulla vetää veri metsään vielä aikuisenakin: Välillä tuntuu, että vieläkin ne minun mielikuvituskaverit ja pörriäiset yrittävät huhuilla tyhmän aikuisolentoni läpi, vaikken enää saakaan niistä otetta kuten lapsena tapasin saada. Olen aina toivonut, että mikäli minun pitää elää niin pitkään, että höperöidyn, haluaisin saada sen lapsen kyvyn nähdä ja kokea olemattomia, takaisin. Siihen asti minun pitää vain tyytyä näihin tavallisiin kummitteluihin, ja onhan se tyhjää parempi sekin!


Tilannekatsaus tästä päivästä ja vähäsen eilisestäkin.

En kirjoittanut eilen, koska olin melko sekaisin koko päivän. Voitteko kuvitella millaista on esimerkiksi ommella yöpukua itselleen, kun yhtäkkiä hukkuukin valmiiksi leikattu kanttinauha, eikä se oikeastaan vi olla kenenkään muun, kuin itsesi jäljiltä, koska olet ollut yksin kotona koko päivän? Aikasi pyörittyäsi huomaat että joku tampio on käynyt ompelemassa sen yöpaitaasi nurjalle puolelle, etkä ihan oikeasti saa mistään kohti muistikuvaa, että milloin sen olisit tehnyt, ja se oli muuten ainakin 40cm kanttinauha ja ihan todella nätisti ja huolella ommeltuna hirmuisen ohueen ja hankalaan kankaaseen. Voi vain kuvitella, kuinka peloissani tästäkin olisin, jos en olisi dissosioinut jo lapsuudesta lähtien. Siitä on jotenkin tullut niin osa maisemaa, että tällaiset kummallisuudet vain ohittaa olkia kohauttamalla. Shit happens. Oikeastaan olin niin täpinöissäni, koska pankki ja verottaja vei edellisen sairaspäivärahani miltei kokonaan, niin valvoin viime yönä sen verran että nappasin sen heti firman tilille osakaslainaksi: Maksoin sillä veroja ja pari ulosotossa olevaa maksua niin, että jätin itselleni 300e polttoaineeseen terapiakäynneille, mikä senkin riemun omavastuut maksaa minulle noin 200-300e/kk, vaikka puhuisin osan terapiaistunnoistani puhelimessa. Pikkusen kyllä mietityttää, että miksi tällaisen teon tekijät saavat kulkea tuolla vapaasti vailla huolta huomisesta, kun minä lusin tätä elinkautistani välillä huutaen välillä päätäni hakaten ja syyttäen ihan viattomia ihmisiä sellaisesta mitä ne eivät ole edes tehneet? Onko oikein että mielisairaalat pullistelevat niitä kohtalontovereitani, joita ei vielä ole viina ja huumeet vieneet?

Tänään olenkin sitten nukkunut ja siivonnut, ja nyt me aletaan asettua yöpuulle päivystysvuorosta kotiutuneen Mr Sinitomun kanssa.

Ainiin muuten....

Vieläkö muistatte kun Moona närkästyi kun ei saanut Tokmannilta omaa mattoa hintaan 3e, koska se oli Mr Sinitomun mielestä kusen värinen: Nyt Moonalla on oma kusenvärinen matto, Mr Sinitomu tuli vihdoinkin järkiinsä!