YKSITYISALUE, pääsy kielletty!!!!

Minulla ei ollut lapsena oikeutta yksityisyyteen. Huonettani tutkittiin, vessan ovi piti avata aina käskettäessä kesken istunnon, vaatteet piti riisua pois käskystä eikä alastonta kehoa saanut peitellä, vaikka miten hävetti, varsinkin murrosiässä. Näihin sulkeisiin liittyi yleensä ratsuraipalla paljaalle keholle lyöminen ja jos itkin ja näytin heikolta, niin väkivalta yltyi aina rajummaksi. Ratsuraippaa alettiin käyttämään joskus ala-asteen ensimmäisten luokkien aikoihin kun vyö tai risu ei enää riittänyt. 

Ja syitähän riisuttamiseen riitti jo alakouluikäisenä: Olin kaatunut pyörällä ja loukannut selkäni, joten kävelin vaikean näköisesti: Minun käskettiin nousta penkille ja alas ilman paitaa ja joka kerta kun vauhti hdastui, minua lyötiin paljaalle selälle ratsuraipalla. Lopussa selkäni oli niin kipeä, että olisi tehnyt mieli kulkea kumarassa, kuin vanha mummo, mutten uskaltanut, ettei hakkaaminen alkaisi uudestaan. 

Tämä on muuten ensimmäinen muisto, jota muistellessani tajusin, että tuossa muistikuvassani näen itseni nousemassa tuolille ja takaisin, ja kuulen piiskan äänen, mutten tunne kipua, eli tämä henkeni pelastanut dissosiaatio oli muovannut psyykeni jo aikoja ennen kouluun menoa. Itseasiassa suurin osa näistä väkivaltatilanteita sisältäneistä muistoistani on päässäni selaisessa muodossa, että näen itseni ulkoa, kuten nykyäänkin itseni aina toisinaan näen kun satun olemaan tilassa, jossa traumakäytökseni on jumittanut päälle. 

Yksi pahimmista muistoista tällaisesta sadistisesta sessiosta on siltä päivältä, kun olimme ala-asteen neljännellä tai viidennellä luokalla lähetelleet viestilappuja koulukavereiden kanssa tunnilla: Kirjoitettiin pienenpienelle paperin palalle juttuja ja heiteltiin niitä askartelussa käytettyjen paperipallojen sisällä toisillemme kun opettajan silmä vältti. Laput käsittelivät sen ikäisten lasten aiheita "se tykkää siitä" ja "se ja se opettaja on hölmö" ja niin edelleen. Ne laput ja kaverit olivat minulle ihan hirveän tärkeitä, joten piilotin ne huoneessani lukittavan baarikaapin sisälle ja piilotin avaimen huolella. Kun tulin sinä iltana kotiin, huoneeni oli pengottu ja laput luettu ja vanhempani seisoivat minua ovella vastassa. Minun käskettiin  hakemaan laput huoneestani ja tuomaan ne keittiön pöydän ääreen. Isä asettui ratsuraipan kanssa viereeni ja äiti oli pöydän toisella puolella ja viisi vuotta minua nuorempi siskoni istui pöydän päässä omalla tuolillaan. Minun käskettiin lukea nämä viestit yksi kerrallaan läpi ja joka kerta kun ääneni sortui, minua lyötiin raipalla. Jouduin pettämään ystävieni luottamuksen paljastamalla niille sadistisille hulluille heidän salaisuutensa sen lisäksi, että jouduin häpeämään omia ihastuksiani ja ajatuksiani kun äitini niitä kauhisteli suurieleisesti, aivan kuin olisin ollut osallisena suureenkin rikokseen. Pikkusiskoni joutui seuraamaan koko toimituksen sivusta ymmärtämättä pätkääkään mitä siinä tapahtuu. Vanhempiani yhdisti tarve purkaa oma sadistinen mielihalunsa johonkin: Ilmeisesti psykopaatti ei itse halua tulla hakatuksi, niin kohteeksi valikoitui pieni tyttö. Pieni tyttö, joka ei saanut haluta kuolemaa, koska "kukaan ei luota enää lapsiaan mun muskareihin ja kuoroon, jos tapat itses". Tällaista minulle tapahtui säännöllisesti ihan pienestä asti, väkivalta vain voimistui vuosien myötä voimistumistaan, kunnes loppui kokonaan fyysisiltä osin siihen, kun äitini sanojen mukaan "kasvatusvastuu minusta siirrettiin" itseäni 18-vuotta vanhemmalle pedofiilille välittömästi, kun olin täyttänyt sen maagisen 16-vuoden sakkolihaiän ohi.

Vaikka siskoani ei näissä sessioissa koskaan piesty, hän joutui tavallaan kokemaan pahempaa: Kovettamaan omatuntonsa ja häivyttämään myötäelämisen kykynsä kokonaan. Meidän perheessähän kuitenkin minä sentään olin jotain: Isä osoitti rakkauttaan sadistisella ja seksuaalisesti vinoutuneella väkivallallaan, sisko jäi äitinsä hoidettavaksi, joten häneltä puuttui ihan kaikki. Minä en oikeastaan halua enää puhua niistä isänäni ja äitinäni, minua oksettaa.

Tämän seikan takia saan nykyäänkin sätkyn uteliaista ihmisistä: Toimitin viime talvena yli-innokkaan ilmakuvakauppiaan melkein niskaperse-otteella ulos, kun se marssi kotiini koputtamatta eikä meinannut lähteä kun siitä tiukkaan sävyyn sille sanoin. Nykyään minun yli ei enää niin vain kävelläkään.

Projekti nimeltä TAVISKANA MAAILMAA PELASTAMASSA!

Koska en edelleenkään ole siinä kunnossa, että kykenisin purkamaan lapsuuden traumakokemustani sanoiksi sairastumatta siitä lisää, päivitän tänne nyt tätä päivää ja elämää tässä hetkessä.

Viime postauksen jälkeen on elämä muuttunut melkoisesti. Olen hankkinut kanoja ja viiriäisiä, ja meillä on nyt 13.3.20 syntynyt ja omahyväisesti itseni mukaan nimeämäni...

.... Sikuriina-englanninspringeri vauhdittamassa muutenkin vauhdikkaita päiviämme. 

Aluksi minulla oli tarkoitus ottaa ihan vain muutama maatiaiskana takaamaan perheen munan- ja lihantuotantoa, mikäli alkaa näyttää siltä, että koronakriisin myötä ruoan hinta pumpsahtaa pilviin, mutta koska meillä oli niin hyvät ja isot ulkotilat tarjolla, päätin alkaa tuottamaan taloutemme liharuoat ihan omatoimisesti, joten olen nyt hankkinut tänne kasvamaan kukkopoikia jotka laitan pataan heti, kun ne tulevat sukukypsiksi. Ja kuten arvata saattaa, asia johti toiseen ja kolmanteen, ja minulla on nyt suurisuuntainen suunnitelma jalostaa meille tänne oma parvi, jonka kanat munisivat suht hyvin, ja kukoissa olisi lihaa sen verran, että on kannattavaa kasvattaa niitä 5-6 kuukautta pataan. 

Ilmeisesti olen nyt ollut viimeisen vuoden ajan liikaa täällä yksin itseni kanssa eristäytyneenä, niin minulla on ollut ihan liikaa aikaa miettiä tätä ihmisenä olemista ja maailmaa: Tällä hetkellä olen menossa siinä vaiheessa, kun maailman tila alkaa oikeastaan näyttää ihan loogiselta: Ilmeisesti tulossa on taas suuri murros, jossa elämä muuttuu erilaiseksi kun vanhat elämän muodot kuolevat pois ja olosuhteet muokkaavat jäljelle jääneistä lajeista sellaisia, jotka sopeutuvat uusiin olosuhteisiin. Oikein tarkkaan kun ajattelee, niin eihän tämä mikään ainutkertainen juttu ole, kun tämähän tapahtuu aina uudestaan ja uudestaan. Me ihmiset ollaan vaan häärätty täällä niin lyhyen aikaa, että ei oikein taideta tajutakaan, ettei me ihan ensimmäinen laji taideta olla, jotka syövät itsensä hengiltä ja vetää muitakin mukanaan: Elämä nyt vain on kaikkineen sellaista, että sitä pitää lisääntyä ja lisääntyä, vaikka näkisi sen omankin jälkeläisensä kuolevan kurjuuteen. Oikeastaan minä en enää edes sano sitä tuhoksi, vaan uudistumiseksi. 

Tätä uudistusta odotellessani olen päättänyt alkaa mahdollisuuksieni mukaan boikotoimaan kaikkia ylilyöntejä, joita ihminen on tässä globaalissa tuhovimmassaan keksinyt, ja kanojen kasvatus on ensimmäinen askel  tällä uudella tielläni paremmaksi ihmiseksi: Minähän olen jo vuosia elänyt niin, että kasvatan kasvimaalla ruokaa, jonka elikot ovat syöneet ja paskantaneet ja josta paskasta olen kasvattanut taas uusia kasveja, syöttänyt elikoille ja ja ja ja... Nyt olen päättänyt olla ottamatta näiden kolmen koiran lisäksi enää muita tuottamattomia eläimiä, ja koetan niiden elinajan syöttää niille kotona tuotettua ruokaa tai sitten kanaharrastuksesta ikävänä sivutuotteena kuoriutuvia kukkoja, joille kaikille ei mitenkään pysty löytymään omaa parvea siihen asti, kunnes ne kupsahtaisivat vanhuuteen. 

Kuten varmasti kaikki minut tuntevat tietävätkin, niin olen jo pitkään paheksunut melko äänekkäästi eläinten jalostusta ulkonäön ja maksimaalisen hyödyn perässä kuolaten eläimen terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella, ja mielestäni minun kukkojeni viiden-kuuden kuukauden kasvuajan sijaan viidessä viikossa teuraspainoonsa kasvava broileri on yksi malliesimerkki siitä mitä kehitystä en halua enää olla uudessa ekoelämässäni tukemassa. Katsokaas kun...

...nämäkin kolme rääpälettä täyttivät juuri kuvauspäivänä sen viisi viikkoa, jossa ajassa ne broilereina ollessaan olisivat jo kasvaneet täysikasvuisiksi, niin ei oikeastaan tarvita kummoistakaan koulutusta ymmärtääkseen, kuinka helvetillisen kipeää sellainen kasvu jossain väentungoksessa kasvattamoon sullottuna tuhansien muiden onnettomien kanssa tekee. Suomenssa sentään näitä kasvatusperiaatteita vielä valvotaan eikä hirveää rääkkäystä sallita, mutta miten ihmeessä löydät suomalaista kohtuuhintaista lihaa koirille kasvattamatta sitä itse? Tässä vertailun vuoksi vielä...

....pikkuisen huono kuva Mr Sinitomun Tyylikkääksi Kukoksi luonnehtimasta maatiaisesta joka on kasvanut jo teurasikään, eli 5kk vanhaksi ja päsmäröi jo pikkukukkojen seassa jo siihen malliin, että laitan sen lihaksi ensi tilassa nyt kun voin helteiden helpotettua teurastuksia niin taas tehdä.

 Koska en pysty juurikaan vaikuttamaan muiden tekemisiin tai tällaiset epäkohdat salliviin lainsäädäntöihin tai ihmisten ahneuteen ja muuhun ulkonäkökeskeiseen älyttömyyteen, aion siis nyt lähivuosina kasvattaa itselleni kanaparven, jossa käytän siitokseen terveitä ja liioittelemattomia rotuja. Tulevaisuuden kanoillani ei saa olla rakenteessa niiden elämänlaatua heikentäviä piirteitä, kuten kääpiö- tai jättikasvuisuutta, liiallista tai liian vähäistä munintaa, raajojen tai muiden elinten kummallisia asentoja ja luutumisia, älyttömiä ja kanalle vaivalloisia sulkia ihme paikoissa tai epämuodostunut kallo tai ei kalloa ollenkaan. Kanan luonne pitäisi olla lajitovereitaan kohtaan ystävällinen ja sosiaalinen, ihmisestä niitten ei tarvitse niin välittää, koska tarkoitus on kuitenkin kasvattaa niitä teuraaksi. Kukon ihannepaino olisi 2,5-4kg, ja kana munisi kesäisin enintään 6 munaa viikossa ja talvella harvemmin ja pitäisi ihan kunnollisen sulkasadon. Pitkällisen mietinnän jälkeen ensimmäisen talven siitosparveni tulee olemaan sussex/maatiainen/marans/plymonth rock/faverolle -vetoinen. Muutama orpington tai muu sellainenkin lyllypylly voi kanana mennä siellä seassa, jos tuolta koneesta nyt terveitä rouvia kuoriutuu, mutta sen jälkeen pyrin välttämään liikakasvua omassa parvessani. Kukot vaihtaisin sen mukaan joka vuosi, kun syksyllä näkisin millaiseksi edellisen vuoden tiput kasvavat ja toisin parveen sillä lailla uutta verta ja lisäystä. Vaikka tulenkin pitämään normaalin hygieniatason kanalassa, niin en aio käyttää desifiointia tai tarpeettomia loishäätöjä, koska pyrin välttämään viimeiseen asti lääkkeille resistentteja lois- ja bakteerikantoja. Sairaille ja parvessa toimimattomille yksilöille löytyisi loppusijoitus meidän muiden ruokana, ja siihen asti kaikki saisivat elää tuolla ihan täyttä kanan elämää ja kuopsutella ja juoruta päivät pitkät, kuten.....

 ...nämä tämän kesän kasvatitkin täällä tekevät parasta aikaa 24/7. 

Alan siis parantamaan maailmaa teurastamalla! Kuulostaa varmasti aika hullulta, mutta itse olen ihan hirveän ylpeä itsestäni: Toisen eläimen elinikäinen kärsimys vaihdetaan päikseen toisen muutaman sekunnin kipuun, kun kolautan sen tajun kankaalle, ennen varsinaista teurastusta, ja samalla tarjoan muillekin kanaharrastajille riskittömän mahdollisuuden haudotuttaa kanoja parveensa, vaikkei itse pystyisikään näitä ylijäämäkukkoja teurastamaan ja ruoaksi käyttämään, eipähän mene sekään liha hukkaan, tai joudu kukot kärvistelemään yksin kopperoissaan. Mitäpä siihen sanotta?

Mutta jos nyt sallitte, niin lähden uudelleenkylvämään kasvimaatani: Tämän helteen takia on aika moni homma mennyt sillä saralla päin honkia. Katselkaa te sillä aikaa vaikka näitä tämän perin kummallisen koronakevään kuvatuksia tiluksilta!

Ylivuotoputki

Minulla on ollut luova tauko kirjoittamisessa, koska sen vanhan Moonamummon kuolema Tammikuussa sai minut jotenkin niin pois tolaltani, ja olen ollut kovin toistaitoinen sen jälkeen. Yritän nyt startata kirjoitusurakkaani uudelleen kirjoittamalla leipomisteni joukossa tällaisen kuvallisen sepustuksen viimeisten kahden kuukauden tapahtumista. Parempi kai sekin, kuin ei mitään.

Käytin siis Tammikuun lopussa kokonaiset kolmetoista vuotta elämääni ilostuttanuttanutta sekarotuista Moonaa naapurikunnan eläinlääkärillä, jossa sille pistettiin sen elämän viimeinen piikki. Itkin koko toimituksen ajan ihan lohduttomasti: Rakkaan ystävän kuolema on niin kauhean suuri menetys joka kerta. Olin jo lähtiessä ottanut mukaan punaisen vanhan hupparini, jota Mr Sinitomu tapasi sanoa supersankarin puvukseni silloin kun vielä viime kesänä käytin sitä työmaalla, ja kiedoin vanhan ystäväni siihen jo heti, kun unilääke alkoi vaikuttaa ja kannoin sen siihen käärittynä sieltä kotiin.

Minä näen elämän sellaisena suurena, irtonaisten jalkojen päällä lepäävänä kattilana, jonka pohjassa on hana, josta kattilaan lasketaan aina tietty määrä elämää kerrallaan sisään, jotta maailma, eli sen kattilan sisältö pysyy tasapainossa kiehumassa ja kuohumassa vuosisadoista vuosimiljooniin, siihen tahtiin, kuin kukin vaihe sitä elämää siellä syövereissä heiluttaa. Välillä liikehditään ja pulputetaan enemmän ja välillä vähemmän, ja sen energiasta, hiilestä ja vedestä muodostuvan sopan ainekset vaihtuvat jatkuvasti alkuliemen bakteereista- ja filamenteista alati monimutkasemmin rakentuviksi palasiksi. 

Mielikuvissani tätä suunnatonta, mutta maailmankaikkeuteen verrattuna pientä pataa hämmentää valtavan Suuri Kokki, joka huolehtii, ettei sopassa ole liikaa eikä liian vähän mitään tarpeellista, jotta siitä sinäällään tarpeellisesta ainesosasta ei tulisi tarpeetonta. 

Kun kattila alkaa täyttyä liikaa, valuu ylijäämäelämä kattilan yläosan ylivuotoputken kautta suodatettavaksi ja siitä puolesta vastaa firman Putkimies. Välillä käy niin, että putkimies nukkuu humalaansa tai putkilinjassa on teknisiä ongelmia ja ylivuotoputki tukkeutuu. Silloin kattila pääsee täyttymään liikaa, eikä soppa kiehu tasaisesti ja koko keitos meinaa tuhoutua. Niissä tilanteissa Kokki joutuu lappamaan ylivuotoputkeen kerralla sellaisiakin elämän palasia, jotka eivät ole vielä aikansa ja olemisensa puolesta valmiita, mutta se uhraus on vaan aina välillä tehtävä, ettei pala pohjaan koko soossi. 

Me ihmiset täällä kattilan uumenissa kuvitellaan hoitavamme sen Suuren Kokin virkaa sörkkimällä ja säätelemällä syntymistä ja kuolemaa ja muokkaamalla sitä näiden kahden tapahtuman väliin jäävää elämääkin vielä, mutta selvästikään me ei hallita tätä kovinkaan kaksisesti: Maailman keitossa ahneilla on aina paskainen loppu. Valitettava totuus on se, ettei yhtä lajia voi maapallolla olla liikaa, kun ei tämä pallo ilman niitä kaikkia sinne tarkoitettuja ainesosia voi kovin pitkään kuplia, ja kyllä se Suuri Kokki tietää mitä siihen soppaan milloinkin tarvitaan, ja jos jotain puuttuu, niin se ottaa ja jalostaa vanhoista raaka-aineista kokonaan uusia ja jättää vanhat pois koko sopasta.

Aikansa poreiltuaan Moona siis hyppäsi urheasti ylivuotoputkeen supersankarin viitta päällään, ja se on nyt haudattu tuonne pihan kulmaan. Masi ja Pullero olivat mukana hautajaisissa, ja surivat hirmuisen pitkän aikaa. Pullero alkaa oikeastaan vasta nyt olla oma iloinen itsensä, ja Masikin aluksi meni joka ilta lenkin jälkeen Moonan haudalle katsomaan, olisiko Moona jo tullut takaisin Masi kun on vielä niin pieni, ettei oikein ymmärrä, että sillä Suurella putkimiehellä on siellä linjassa kyllä niin hyvä takaiskuventtiili, ettei sieltä ole takaisin tulemista muuten kuin sen suodattimen jälkeen sitten aikanaan. 

Koska me ei nyt olla oikein päästy siitä Moonan lähdöstä oikein mitenkään päin yli, niin meille on nyt pitkällisten ja välillä kovaäänistenkin neuvottelujen ja rotumietintöjen jälkeen tulossa...

....vähän niinkun tämmöinen pisamanaamainen tyttö Moonan tilalle. Ei se oikeasti ole peruna, vaikka siltä vielä näyttääkin: Se on maksanruskea englanninspringersspanieli kennel Quadmirista, ja siitäkin tulee isona hajukoira, vaikken tiedäkään vielä mihin tarkoitukseen. Minulla on nimittäin aikomus alkaa tekemään töitä koirien kanssa ja jättää nuo vanhat hommat silleen kun en minä oikein jaksa enää ihmisiä tai ihmiset ei jaksa minua. Voihan se olla niinkin päin tai sitten molemminpuolista.

Lisäksi vielä pieni kuvallinen kooste kahden viime kuukauden tapahtumista:

Sain Mr Sinitomun suostumaan muutamiin kanasiin ja kesäpossuihin kun minua niin kovasti haluttaisi kasvattaa itselle ja koirille ruokaa muutenkin kuin kasvimaalla, tietäsinpähän ainakin tulevaisuudessa mitä syön. Olemme siis aloittaneet rakentamaan tiloja niille ulkorakennukseen. 

Ruoanlaitosta puheenollen, minä olen nykyisellään alkanut laittaa ruokaa itse kun minulla on tuo puuhellakin keittiössä. Tänään leivoin sämpylöitä ja vien niitä illalla kaupungissa päivystystyötä tekevälle Mr Sinitomullekin: Sehän nääntyy nälkään siellä kun minä olen kieltänyt siltä kaupassa käymisen tautitilanteen takia! Meillä on muutes hauska vanha tuvanpöytä...

....sen kannen pystyy kääntämään leivontapöydäksi.

Tässä oltiin puusavotassa koirien ja appivanhempien kanssa silloin, kun ei olisi vielä voinut edes kuvitella, että kohta koko maailma on eristyksissä eikä voida edes anoppilassa enää saunassa käydä.

Muistatteko kun kerroin niistä kolmesta kiilusilmastä metsän laidassa? Nämä oli kyllä ihan vaan peuroja, kyllä ne kolme taisi ihan silloin susia olla, ne lähti ihan erilailla karkuunkin läpsytellessäni valtavia rukkasiani. Nämä teki isommalle elukalle tyypillisen kaarroksen ennen pakenemista.

Etäkoululainen työnsä ääressä: Meillä on nyt ollut sen kanssa läksyt tekemättä, pitäisi taas vähän tsempata ettei unohdu vallan. Masilla on vissiin tulossa murrosikä tai sitten sillä on muuten vaan kevättä rinnassa: Se on ihan mahdottoman villi ollakseen Masi!


Minä yritän huomenna jatkaa sitä kertomusta lapsuudestani....nyt kun kerran sain taas sanaisen arkkuni aukaistua.

Uusi maatumismuoti

Tilannekatsaus tästä päivästä ja eilisestäkin...

Muistutan vain sen verran itselleni, etten ole kirjoittanut, koska olen ollut todella huonossa jamassa koko tämän viikon. Luulen, että pitkävaikutteinen insuliinini aiheuttaa minulle taas kaamean nokkosrokon, ja välillä minulla on turvotuksia kasvojen alueella. Unohdin kaupunkireissuni yhteydessä käydä apteekissa, ja olin kaksi helvetillistä vuorokautta ilman allergialääkettä ja ihottumani kutisi niin, etten oikeastaan ole nukkunut koko aikana montakaan tuntia.
Eilen kävin oikeusavustajan luona Loimaalla, jossa todettiin että olen liian rikas ja että se oli jo tutustunut papereihini tienaten samalla tietämättäni 180e/h minun piikkiini, ja sanoi ettei hän aio avustaa kaltaistani rikasta ja käski minun etsiä asianajaja itselleni. Asiassa on vain se huono puoli, että olen nyt siinä kunnossa, etten pysty selvittämään tapahtumia normaalisti, koska tämä asia triggeröi minut joka helvetin kerta siihen kuntoon, etten lopuksi osaa enää sanoa mitään, kun päässä alkaa pyöriä ne itsetuhoelokuvat, joita olen katsellut lapsesta asti muutenkin. Koko homman kruunaa se, että sitä isompaa kahden vuoden takaista vuokra-asiaa minä en edes oikeastaan voi hävitä, mutta kun minä en nyt osaa puolustautua, eikä sitä asiaa oikein viitsi laittaa hoitamaan ketään kauhean kallista tampiota, joka tyrisi sen ja olisin vielä isommassa kusessa. Kun en minä yhtään tiedä että millaisia asianajajia tällä seudulla on. Minulla ei nyt oikein mene putkeen mikään. Minun mielestäni tämä on ihan hirveän väärin, varsinkin kun minä en ihan oikeasti ole tehnyt yhtään mitään rikollista, vaan ollut vain aikuisten oikeasti todella pahassa pulassa, koska yritin pitää eläimistäni huolta. Minun tekisi mieli kirjoittaa koko tarina tänne, mutta en oikein vielä tiedä...niin...no...

Onneksi Mr Sinitomu kuitenkin lopettaa nytten päivystyksen, ja sain jopa ruihnattua itselleni pääsyn koiraluennoille Turkuun kahden viikon päästä. Minulla on suunnitelmia koirien varalle tulevaisuudessa, kunhan ensin saan Masin käyttäytymään edes melkein mallikkaasti: Eilisessä koirakoulussa opeteltiin maahan menoa, ja se Masin mielestä tarkoittaa puolikkaan kuperkeikan jälkeen päätymistä selinmakuulle, tassut korkealla pään päällä. Vaikka olinkin puoliksi järjiltäni sen oikeusaputoimiston jälkeen niin kyllä se sitten jaksoi naurattaa ihan kippurassa. Ja tietenkin kun se huomasi saavansa minut ilahtumaan ko. toiminnalla, niin tänään me sitten kerrattiin kotona maahanmenoa näin...

...on varmaan ihan hirveän palkitsevaa ilahduttaa emäntäänsä surun keskellä, ja tuleehan siinä helpommin ne namipalkatkin suuhun kun painovoima hoitaa ne kitusista alas kuin itsestään! Myöhemmin muistin että se on oppinut tuommoisen maahanmenon ihan siitä että tuo on sen ihan virallinen massunrapsutus-asento, johon kynsien leikkuun jälkeen kuuluu mennä siliteltäväksi kun minäkin yleensä olen jo valmiiksi lattianrajassa rähmälläni. No jospa siitä tulee uusi muoti sitten tulevaisuuden koirakentillä, se vain voipi antaa semmoisen pikkuisen laiskahkon vaikutelman tässä suoritusyhteiskunnassamme.

Sateessa suremista

Tilannekatsaus tästä päivästä:

Koska olen edelleen jotenkin mitäänsanomattomassa tilassa, en oikein ole tehnyt muuta, kuin touhunnnut koirien kanssa, ja kävin hakemassa postista uudet talvikengät, jotka ovat aika epämukavat varmaan siksi, että ne ovat lastenmalli ja isolla alennusprosentilla. Toivotaan että ne mukautuu jalalle sopiviksi kun vain itsepäisesti kävelen niillä joka päivä.
Koska minun kerran piti lähteä kotoa pois, niin menin sitten Mr Sinitomun päivystyskämpille katsomaan pari jaksoa televisiosarjaa, ja Masi oli sillä aikaa murtautunut olohuoneeseen ja levitellyt pari kukkapurkkia olohuoneen lattialle. Melko märän ja kylmän iltalenkin jälkeen oli pakko pikkuisen kyynelöidä taas, kun Masi häippäsi heti hihnan irroitettuani pihan perille, ja löysin sen istumasta Moonan haudalla, ja nappasi lopuksi tuon anopin perjantaina sinne asetteleman, jo sammuneen hautakynttilän mukaansa lähtiessään.

Kyllähän se suree ja suren minäkin ja varmasti Pullerokin, vaikkei rajuna miehenä sitä niin näytäkään: Moonahan hoisi Masia kuin omaa vauvaansa kuolemaansa asti, ja niinhän se passasi Pulleroakin viisi vuotta sitten kun Pullero oli pieni. Itselläni on vähän vaikeaa muistaa, että koiria on nyt enää kaksi.

Pitäisi kirjoittaa Moonan tarina, mutta nyt olen ollut niin hukassa, etten oikein osaa edes aloittaa. Tämä blogi ei nyt toimi ihan niin kuin sen pitäisi, mutta kai tällainen päiväkatsauskin auttaa jäsentämään ajan kulumista: Ei likoa ja häviä koko elämä sateen mukana tuonne hanhijoen kuohuihin, kun pistää jotain pikku juttuja joka päivältä ylös.

Triggeröitymisiä

Tilannekatsaus tästä päivästä ja viime viikonlopusta:

Minulla on koko viikonlopun pyörinyt ihan mahdottoman hyvä muistokirjoitus perjantaina elämänsä päättäneelle ja pihan perälle haudatulle mummokoira Moonalle, mutta se kirjoitus on vain pyörähtänyt päässäni hetkittäin ja hävinnyt pois, ennen kuin olen saanut aloitettua sitä. Perjantaina olin liian ahdistunut kirjoittaakseni ja lähdin Mr Sinitomun luo päivystyskämpille viikonlopuksi. Lauantaina olisin jo voinut kirjoittaa, mutta ilmeisesti Moonan kuoleman tai perjantaina alkaneiden kuukausittaisten vaivojeni tähden triggeröidyin ihan jonninjoutavan asian takia, enkä ole oikein vieläkään saanut kuin hetkittäin yhteyttä siihen järkevään Sikuriinaan, jossa tilassa minun olisi oltava, että pystyn kunnolla hoitamaan asioitani. Kun olen siinä tilassa, niin en vain pysty, en kykene.

Mikäli kuulet nyt ensimmäistä kertaa dissosiaatiohäiriöstä, niin voit lukea  tästä linkistä  mitä se vaiva pääpiirteittäin pitää sisällään. Itse olen sytkytellyt menemään vuosikausia töissä siellä sun täällä, koska minulla oli silloin aivan mahdoton määrä eläimiä, joiden ylläpitoon tuhrautui vallan kauhea määrä rahaa. Sain jollain ihme konstilla sen Järki-Sikuriinan pysymään puikoissa niin että kaikki velvollisuudet tulivat hoidettua, vaikka se niiden viimeisten vuosien aikana tarkoittikin usein aivan kohtuuttoman pitkiä päiviä vähillä yöunilla. Kun viime keväänä jouduin luopumaan eläimistäni kahta koiraa lukuunottamatta, se järkevä Sikuriina otti lopputilin, ja sen jälkeen työkuntoni hiipui pikkuhiljaa siihen jamaan, missä olen nyt: Sama ihminen joka vielä vuosi sitten solahti sujuvasti mihin tahansa työporukkaan ja työtehtävään missä päin Suomea hyvänsä, ei pysty enää soittamaan puhelimella itselleen hammaslääkäriaikaa, kuin muutamana päivänä viikossa, jos siihen aikaan ei satu olemaan soittoaika meneillään niin sitten se jää tekemättä. Ja jos sillä ennen varsin sosiaalisesti rohkealla ja ennakkoluulottomalla Sikuriinalla sattuu nyt olemaan semmoinen päivä, että kauppaan ei voi lähteä, koska ihmiset kammottaa, niin kauppaan ei sitten vaan mennä. Kyllä siellä kaapin pohjalla jotain jauhoja löytyy mistä saa veden ja leivänmurusten kanssa vellin keitettyä, jos ei Mr Sinitomu satu olemaan tulossa kotiin.

Triggeröityminen tarkoittaa sitä, että joku tilanne nykyhetkessä laukaisee traumamuiston ja trauman kokenut henkilö alkaa elää traumatapahtumaansa uudelleen. Itse triggeröidyn yleensä ihmisistä, joihin olen kiintymyssuhteessa. Laukaiseva tekijä ei oikeastaan tarvitse olla edes mitenkään dramaattinen tapahtuma: Televisiosta voi tulla ohjelma, jossa nuori tyttö raiskataan, tai joutuu vanhemman miehen hyväksikäyttämäksi ja sen jälkeen alan ensin raapia itseäni ja kävellä levottomasti ja jos en saa tilannetta ratkaistua millään lailla, päädyn lyömään itseäni ja menen nukkumaan heiluttuani aikani. Silloin puikoissa on on 45-vuotiaan verbaalisesti lahjakkaan aikuisen sanavarastolla varustettu uhmaikäinen lapsi, jonka kanssa on aivan turha alkaa inttämään mistään: Jos sille lapselle on aikoinaan aina uudestaan sanottu, että kaikki miehet tekisivät tätä neljätoista vuotiaan kanssa, jos vain pystyisivät, niin ei se lapsi, joka sisälläni raivoaa, kykene muuttamaan käsitystään, ennen kuin se aikuinen, järkevä ja analyyttinen minä  tulee takaisin, ja alkaa taas järjestelemään näitä palasia oikeille paikoilleen ja omiin mittasuhteisiinsa tässä maailmassa, jossa nyt elän aikuisena ihmisenä, joka kykenee jo tarvittaessa puolustautumaankin, toisin kuin se edelleen sisälläni raivoava pikkulapsi silloin aikoinaan.
Niin ja ei. Minä itse en ihan oikeasti mahda tälle mitään, vaikka yritän ihan kaikkeni että voisin olla ja elää ihan tavallisesti. Minulle ei siis ole hyötyä tulla sanomaan, että "sehän on vain tv-sarja" tai "eihän niidä pedofiilejä ole kuin muutama prosentti väestöstä": Minä tiedän kyllä. Minä olen hullu, en tyhmä. Minä tiedän faktat ja älykkyysosamääräni on itseasiassa huomattavastikin keskivertoa korkeampi, mutta tälle dissosioinnilleni minä en itse mahda mitään, ainakaan toistaiseksi. Se on oire, jota tulen kantamaan mukanani koko lopun elämäni, yrittäen vain elää itse niin, etten traumatisoisi omalla käytökselläni muita, niin kuin minulle tehtiin itseasiassa ihan samalla tavalla oirehtivien ihmisten toimesta.

Koska lapsuudenaikainen fyysinen-, psyykkinen ja seksuaalinen traumatisoitumiseni on niin vakavaa laatua, on syytä olettaa, että psyykeni tulee olemaan tällainen sirpaloitunut koko loppuelämäni, ja siksi yritän nyt opetella tunnistamaan, millainen psyyken osa minua vie ja ohjaa milloinkin, ja että miten saisin sen järkevän Sikuriinan ohjaamaan jotenkin niitä muitakin osiani niin, että pystyisin vielä toimimaan ja ehkä jopa työskentelemään osana yhteiskuntaa niin, että se olisi edes itselleni mielekkäämpää kuin nyt. Tällä hetkellä yritän opetella latomaan ne jäätävät syytökseni muodossa "minusta tuntuu, että" sen sijaan , että sanoisin "sinä olet". Onhan se kai jotain sitten sekin: Minulle on ihan tärkeää, että saan tähdentää olevani sairas. Se, että en osaa säädellä tunteitani ei ole minun syy, ja mikä vielä tärkempää, niin se ei ole sen syy, joka siinä sattuu sillä hetkellä paikalla olemaan. Se on sairaus mikä siinä huutaa, en minä!

Koiramummon viimeinen ilta

Nyt tässä kuussa 13-vuotiaaksi ehtinyt mummokoira Moona on sairastanut syöpää viime syksystä asti, ja se sai tänään oksentelukohtauksen, joten tilasin lopetusajan huomiseksi luottoeläinlääkäriltämme, vaikka sainkin kohtauksen kuriin kipulääkkeellä. En halua ottaa riskiä, että jos se uusii viikonloppuna, kun silloin ei välttämättä ole eläinlääkäriä niin vain saatavissa. En ole tänään oikein kirjoituskunnossa, ja voi olla etten oikein huomennakaan...
Palataan asiaan kun tämä koettelemus on ohi. Meillä on ollut Moonan kanssa varsin pitkä ja vaiherikas matka yhdessä, ehkäpä kirjoitan sitten viikonloppuna muistokirjoituksen kuvineen.