Kalju ja kateellinen vauva

On olemassa ihmisiä, joidenka ei missään olosuhteissa pitäisi saada lisääntyä! Olen itse vakaasti sitä mieltä, että vanhempani kuuluivat siihen porukkaan.


Synnyin maaliskuussa 1974 Pieksämäen aluesairaalan synnytysosastolla. Vanhempani olivat joitain vuosia aiemmin tavanneet Vaalijalan keskuslaitoksen lentopallokentällä. Äitini oli minut saadessaan 25 vuotias ja isäni 34, he olivat menneet naimisiin hyvissä ajoin ennen syntymääni, ja minä olin tarkoin harkittu raskaus. Äitini oli opiskellut sisälähetysseuralla vajamielishoitajaksi joskus 60-luvulla, ja se jäi hänen ainoaksi ammatilliseksi koulutuksekseen. Isäni oli siihen aikaan metsäteknikko, ja täydensi myöhemmin opintojaan metsätalousinsinööriksi.
Äitini työskenteli syntymäni aikaan Vaalijalassa kehitysvammaisten ohjaajana, ja isäni oli metsäteknikko paikallisella metsänhoitoyhdistyksellä. Ilmeisesti vanhempani olivat muuttaneet jo joitain vuosia ennen syntymääni puiseen rivitaloon Torpantiellä.
Äitini oli  sairaalloisen kiinnostunut lapsen kehityksestä ja varsinkin lapsen kehityksen viivästymisistä ja henkisistä sairauksista. Olen aina tuntenut, että elämäni alkutaipale oli oikeastaan pikemminkin sairaalloinen ihmiskoe: Jokaista ilmettäni ja leikkiäni vahdittiin ja kontrolloitiin, ja kaikesta vedettiin mitä mielikuvituksellisempia johtopäätöksiä. Negatiivisista tunteista tehtiin joko pilkkaa tai minua rangaistiin jopa kivusta. Äitini ei oikeastaan koskaan lyönyt minua itse, ruumiillisesta väkivallasta ja riistosta vastasi pakkomielteistään kärsivä isäni. Muistan lapsuudestani, kuinka tämä äitini päteminen ja toisinaan todella naurettavat jutut huvittivat sen aikaisia tuttaviamme, mutta olin jo hyvin pienenä oppinut ottamaan syyn siitä niskoilleni ja häpesin itseäni, en niinkään äitiäni. Minulle hoettiin koko lapsuusikäni ja aikuisiästäkin vielä  itsemurhayritysvuoteeni 2007 asti, että olen alunperin ollut älyllisesti kehitysvammainen, ja kaikki mitä olen oppinut on pedagogisesti nerokkaan äitini ansiota.

Minä kuulun siihen harvinaiseen ryhmään ihmisiä, jotka muistavat lapsuuttaan yllättävän nuoresta asti, mutta tämän ensimmäisen vuoteni muistot oikeastaan pitää kirjata siten, miten äitini ja muut sukulaiseni ovat niistä minulle myöhemmin kertoneet.
Äitini mukaan olin ollut kauhean vaikea vauva. Olin vaatinut ruokaa kahden tunnin välein yötä päivää, mutta oli minussa jotain hyvääkin ollut: Olin osannut pieraista, niin minulla ei ollut ollut maha kipeänä koskaan. Minut oli kuukauden-kahden iässä annettu hoitoon naapurin rouvalle, jonka nuorempi tytär oli minua vain vähän nuorempi. Ihana naapurimme oli myös imettänyt minua oman vauvansa ohella, ja muistan naapureitteni luona sinä aikana, kun asuimme Torpantiellä vallinnutta hyvää ja kannustavaa ilmapiiriä lämmöllä vieläkin.
Aikuisena huomasin röntgenissä käydessäni, että minulta on kuvattu kylkiluita kahden kuukauden iässä, mutta minulle ei kukaan sukulaisista tai vanhemmistani ole tullut kertomaan, miksi sellaiset kuvat on otettu, joten minulla on omat epäilyni siitä, että väkivalta kotona on alkanut jo niihin aikoihin. Neljän kuukauden iässä minut oli viety hoitoon jollekin naiselle, joka oli jättänyt minulta vaipat vaihtamatta ja valittanut että minä olin tyhjentänyt  kattilakaapin lattialle. Aloin tänään tutkimaan ensimmäisen vuoteni valokuvia ja yllättäen huomasin, että äitini oli tehnyt niihin omia merkintöjään taakse. Niiden merkintöjen mukaan tämä vaipan vaihtamatta jättäminen oli sairastuttanut minut kuukaudeksi ja saanut kehitykseni hidastumaan. Kuvien takana oli myös merkintä että olisin oppinut ryömimään vasta puoli vuotiaana. Kysymys kuuluukin, että miten minä osasin neljä kuisena tyhjennellä jonkun hoitajan kattilakaappeja jos en osannut ryömiä tai edes istua?

Tässä kuvassa minulla on muuten suussani tutti, jonka muistan viskanneeni meidän datsun 100a:n takaikkunasta pihalle kun käännyimme Nenonpellon mummolan pihasta ajamaan Pieksämäelle. Todella hämmästyttävä muistikuva, koska en varmasti ole ollut paljoa päälle vuoden ikäinen. Muistan kuinka äitini haukkui minua pahaksi ja sanoi että nyt sitten et enää ikinä uutta tuttia saa, ja minä ajattelin jotain että enpä olisi sitä enää tarvinnutkaan.

Minuun oli jo syntymässäni istutettu kaikki aikuisen ihmisen ajatukset ja tunteet. Suvussani on aika yleistä muutenkin että lapsen oletetaan ajattelevan samalla lailla kuin aikuinen ja kaikesta tekemisestä voidaan lapselta odottaa samaa vastuuta kuin aikuiselta. Äitini esimerkiksi puhui minun ensimmäisistä vuosistani siten, että olin niin kamalan kateellinen naapurin tytön hiuksista, kun minulle ei kuulema meinannut kasvaa hiukset päähän ollenkaan. Olin kuulema kauhean ilkeä ja paha, ja säälittävän kateellinen. Tässä kuvassa leivon kuulema 1-vuotis syntymäpäiviäni. Tukka päässä. 

Olen siis ollut paha ja kateellinen kalju vauva jo alle puolen vuoden ikäisenä. Tehkääpä sama perässä. 

Tilannekatsaus tästä päivästä:

Tulin illalla kotiin kun olin kaupungissa katselemassa tv sarjoja, koska Hra Sinitomu päivystää tämän viikon, enkä saa häntä kotiin vielä. Koirat olivat mummolassa sen aikaa: Oli aika psykedeelinen homma ängetä ne kaikki kolme transitin kyytiin. Ostettiin tokmannilta kaksi mattoa koirien alustaksi hintaan 3e/kpl, olisi siellä ollut kolmaskin, mutta Hra Sinitomu sanoi sen olevan kusen värinen, niin se jäi tokmannille. Muuten hyvä, mutta näyttäisi, että Moona ei nyt oikein arvostanut Hra Sinitomun päätöstä...

Parempi kusen värinen matto, kuin ei mattoa ollenkaan.