Löllöeinari käytöskoulussa

Tilannekatsaus tästä päivästä:

En jaksa edes yrittää miettiä lapsuutta tänään. Olen muistaakseni  viimeksi käynyt ihmisten ilmoilla viikko sitten ja silloinkin vain kaupassa ja olisiko ollut lääkärissä Alastarolla. Sanon siis muistaakseni, koska ajantajuni ei nykyään ole edes siinä tikissä, missä se oli joskus töitä tehdessäni. Tällä sosiaalisuustahdilla tällainen yhtäkkinen Loimaalaisessa ihmisvilinässä kulkeminen saattaa olla ihan hirveän vaikea paikka, vaikkei oikeastaan edes kävisi muuta kuin sosiaalityöntekijän luona ja oikeusaputoimistossa.
En oikeastaan muista juuri mitään  koko istunnosta, paitsi sen että höpötin sitä sun tätä kuten kelpo mielipuolen varmaan kuuluukin tehdä, ja lopulta sosiaalityöntekijä soitti oikeusaputoimistoon, ja pyysi minulle asianajajaa auttamaan tässä ihan mahdottoman sekavassa tilanteessa. Minähän en tällä hetkellä ole ollenkaan kartalla edes siitä, miten paljon minulla lopulta on velkoja ja missä, ja nyt kun kaksi entistä vuokranantajaani ovat alkaneet perimään oikeusteitse melko kohtuuttomilta tuntuvia mielestäni aiheettomia saatavia niin minun on ihan pakko puolustautua, ettei minua kynitä ihan puhtaaksi. Sinällään osaisin varmasti paremmassa kunnossa ollessani puolustautua itsekin, mutta nyt kun en oikein saa yhteyttä siihen terveeseen aikuis-sannaan muutenkaan, niin minä en oikeasti pysty puolustautumaan itse: Vaikka olisin levollisessa mielentilassa ottaessani paperit käteen, niin niiden lukeminen triggeröi minut sellaiseen tilaan, etten voi muuta kuin väännellä naamaani, huojutella ja raapia itseäni ja kävellä pitkin taloa, ja lopulta menetän taas muistini. Tiedän, etten minä aikuisten oikeasti voi edes hävitä niitä juttuja, mutta tässä muutenkin hauraassa tilassa se, että ne naiset ovat yhdessä oikeusteitse lähteneet lähettelemään minulle niitä vaatimuksiaan, pelottaa minua.
Oikeastaan pelkään enemmän sitä jos voitan: Mitä voi tehdä ihminen, joka näkee vaivaa ottaa selville osoitteeni ja seurata tekemisiäni ja jaksaa odottaa jopa kaksi vuotta lähettääkseen minulle haasteen niin, että se tulisi uuteen kotiini Jouluksi perille, hävitessään? Maksaa kiltisti kymppitonnien oikeuskulut vai alkaa vainota minua jollain muulla tavalla? Itse olen sitä mieltä, että mikäli minut todetaan syylliseksi, niin sittenhän minun kuuluukin maksaa niille ne korvaukset, ja mitä sillä on edes väliä? MInähän olen käytännöllisesti katsoen varaton? Voi miksi ihmiset tekee tällaista, miksi??? Eikö minulla tässä kurjassa elämässäni ole jo muutenkin ollut tarpeeksi kestettävää??

Jos viettää suurimman osan ajastaan yksinäisyydessä, alkaa pelätä sosiaalisia tilanteita muutenkin, ja jos ne muutamat hassut kodin ulkopuoliset kontaktit nyt ovat sattuneet olemaan vihamielisiä nais-ihmisiä, niin se ei ainakaan sitten yhtään helpota sitä muutakaan sosiaalista kanssakäymistä: Minähän nykyään jopa lenkkeilen mieluummin tuolla pimeässä metsässä iltaisin, kun ajatus vastaan kävelevistä ihmisistä on niin ahdistava, että rajoitan mieluummin sosiaalisen kanssakäymiseni satunnaisiin kohtaamisiin täällä päin pyöriskelevien susien kanssa. 
Onneksi kuitenkin sosiaalityöntekijä oli hyvin rauhallinen, eikä tuominnut minua kun mesosin siellä itku kurkussa elämästäni, ja oikeusaputoimistossakin minua kohdeltiin oikein ystävällisesti: Ei minulla ole oikeasti tarkoitus tämmöiseksi jäädä. Minä aion vielä tehdä töitä ainakin sen viisitoista vuotta ennen eläkettä, mutta tietysti paljon terveemmältä pohjalta kuin ennen, kun voihan niitä töitä tehdä vaikka sitten hitsailemalla...

...näitä liskoportteja ja muita taide-piperryksiä kotosalla yrittäjänä, ja loput tienestit tekisin vaikka koirien kanssa jotenkin, jotenkin... Niin ja se kirjakin minulla on jo pitkään ollut mielenpäällä, mutta kun tämä olemassaolon sekavuus estää nyt kaikenlaisen tavoitteellisen toiminnan, niin annan nyt ammattilaisten tehdä rauhassa työnsä minut elävien kirjoihin saadakseen, ja keskityn vain noudattamaan mahdollisimman yksinkertaista ja muuttumatonta päivärutiinia, joka yllätyksekseni rauhoittaa todella paljon näitä melko raastavia ahdistuskohtauksianikin.

Koirista puheenollen: Masin ensimmäinen käytöskoulu oli tänään. Se oli siellä ihan mahdottoman pätevä, mutta mahtaakohan tuollaisesta löllöeinarista kovin kummoista suojeluskoiraa tullakkaan? Se kun ottaa niin kauhean lunkisti kaikki ihan uudetkin tilanteet, että meinaa nukahtaa istualleen, tilanteessa, kuin tilanteessa. No, sen näkeepi sitten.