lauantai 11. tammikuuta 2020

Möykky muovailuvahaa

No niin. Tässä sitä nyt sitten ollaan. Tilanteessa, jota olen koko elämäni ajan juossut karkuun. Makaan mahallani sängyllä pimeässä ja mietin kuinka erilaista kaikki nyt on.
Olen pisteessä, jossa minulla ei ole enää mitään, mutta kuitenkin paljon enemmän kuin koskaan olisin koskaan osannut toivoa saavani. On totta, että olen menettänyt kaiken minkä eteen olen tehnyt työtä koko elämäni, mutta ehkä pahinta on huomata piirua vaille 46-vuotiaana, että kaikki se hirmuinen työ ja sypellys on loppujen lopuksi tullut tehtyä ihan turhaan: Olen koko elämäni rakentanut ympärilleni todella monimutkaista suojaverkostoa, jonka ylläpitäminen on syönyt minut monta kertaa haudan partaalle.

Tällä hetkellä minun on todella vaikeaa tunnistaa itseäni siitä muodottomasta möykystä joka minusta on tullut, enkä edes nyt puhu tästä fyysisestä miltei sadan kilon painoisesta möykystä, joka katselee minua peilistä, vaan puhun myös tästä uudesta ympäripyöreästä kyvyttömyydestäni tehdä mitään; ottaa puhelin käteen ja pyytää apua, siivota, mennä kauppaan ilman sitä kauhua mitä kanssaihmiset minussa nykyään aiheuttavat, en ole enää muutamaan vuoteen jaksanut avata postejani, joten en tiedä kuinka paljon velkojani on jo ulosotossa, eikä minua enää edes kiinnosta.
Minä en oikeastaan enää halua yrittää korjata mitään vanhoja raunioitani: Tänään minä yritän vain nousta sängystä ylös, pukea vaatteet, selvitä kaksi kertaa viikossa traumaterapiaan, hoitaa koirat ja syödä, että pääsen taas takaisin nukkumaan. Olen pahoillani, mutta tällä hetkellä en vain pysty parempaan. Vaikka ideoita tulvii entiseen malliin, kaikki aloittamani työt jäävät kesken ja jäävät vellomaan mahan pohjalla kuin oksennus, vaikka nyt minulla olisi aikaa tehdä ne loppuun asti. En oikeastaan käsitä kuinka pitkään olen ollut täysin työkyvytön, koska ajantajuni on vielä enemmän kateissa, kuin mitä se on ennen ollut. Minulle kuukausi ja vuosi ovat saman pituisia, ja velkataakkani on yhtä suuri, oli se sitten satanen tai sata tuhatta. Ennen selvisin loppuvuoden masennusjaksoistani sillä, että juhlin talvipäivän seisausta, ja aloin suunnittelemaan, mitä kasveja kylvän keväällä, jotta saan elämilleni syötävää. Tänä jouluna havahduin siihen, ettei minun oikeastaan tarvitse kylvää yhtään mitään. Minulla ei enää ole eläimiä. Kukaan ei oikeastaan enää tarvitse minua mihinkään, enkä minä oikeastaan edes tiedä enää kuka minä olen.



Alan kirjoittamaan tätä blogia lähinnä kartoittaakseni sitä, missä kohti elämäni lähti luistamaan kohti näitä kolmea katastrofaalista vuotta, jolloin sairauteni oli ottanut minusta jo niin suuren otteen, etten enää hahmottanut elämän realiteetteja: Mikä sai minut kuvittelemaan, että kykenisin tekemään monta työtä päällekkäin, hoitamaan eläinlaumani, (johon muuten kuului kaksi hevosta, kolme vuohta, kolme koiraa, kaksi kissaa, parikymmentä kanaa, 5 ankkaa, kymmenisen marsua ja parikymmentä kania), yksin ja velkaisena? Mistä lähti ajatus siitä, etten minä tarvitse unta ja olen laiska jos minua itkettää aloittaa eläinten ruokintakierros kello 23 illalla, jos olen herännyt aamulla kolmelta ehtiäkseni ruokkia ne ennen pari tuntia kestävää työmatkaani ja 12 tuntista työpäivääni? Tai miksi kuvittelin pystyväni yksin töitteni ohella muuttamaan yli 300km päähän kotoa eläinlaumani kanssa tehden töitä samalla koko ajan?

Yritän saada joka päivä kirjoitettua jotain, edes pienen muiston. Olen pahoillani jos blogista tulee melko surullinen, pelottava ja ahdistava, on minulla ollut hyviäkin päiviä, mutta jos tahdon lopettaa elämästä traumaani aina uudelleen ja uudelleen, aina samaa laulua uusissa tilanteissa, minun täytyy tehdä selvä pesäero nykyhetken ja menneisyyden välille. Minä en tahdo enää joutua tuhoaviin ihmissuhteisiin. Tahdon oppia elämään dissosiaatiohäiriöni kanssa ilman, että se aiheuttaa minulle toistuvia ahdistavia tilanteita. Ennen kaikkea minä en tahdo satuttaa sairauteeni syyttömiä kanssakulkijoita, enkä oikeastaan enää itseänikään, kun syytönhän minäkin omaan sairauteeni olen. Siksi kirjoitan tähän kaiken alusta alkaen, vuodesta 1974.

Saan kiittää uutta miestäni, Mr Sinitomua siitä, että olen tänään tässä vahamöykkynä raapimassa itseäni. Minulla on viimeisten parin vuoden aikana ollut monta kertaa lähtö niin lähellä, etten oikein itsekään ymmärrä, kuinka olen tänne asti selvinnyt. Kiitos Rakas!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tarkistan kaikki blogini kommentit ennen julkaisemista.