YKSITYISALUE, pääsy kielletty!!!!

Minulla ei ollut lapsena oikeutta yksityisyyteen. Huonettani tutkittiin, vessan ovi piti avata aina käskettäessä kesken istunnon, vaatteet piti riisua pois käskystä eikä alastonta kehoa saanut peitellä, vaikka miten hävetti, varsinkin murrosiässä. Näihin sulkeisiin liittyi yleensä ratsuraipalla paljaalle keholle lyöminen ja jos itkin ja näytin heikolta, niin väkivalta yltyi aina rajummaksi. Ratsuraippaa alettiin käyttämään joskus ala-asteen ensimmäisten luokkien aikoihin kun vyö tai risu ei enää riittänyt. 

Ja syitähän riisuttamiseen riitti jo alakouluikäisenä: Olin kaatunut pyörällä ja loukannut selkäni, joten kävelin vaikean näköisesti: Minun käskettiin nousta penkille ja alas ilman paitaa ja joka kerta kun vauhti hdastui, minua lyötiin paljaalle selälle ratsuraipalla. Lopussa selkäni oli niin kipeä, että olisi tehnyt mieli kulkea kumarassa, kuin vanha mummo, mutten uskaltanut, ettei hakkaaminen alkaisi uudestaan. 

Tämä on muuten ensimmäinen muisto, jota muistellessani tajusin, että tuossa muistikuvassani näen itseni nousemassa tuolille ja takaisin, ja kuulen piiskan äänen, mutten tunne kipua, eli tämä henkeni pelastanut dissosiaatio oli muovannut psyykeni jo aikoja ennen kouluun menoa. Itseasiassa suurin osa näistä väkivaltatilanteita sisältäneistä muistoistani on päässäni selaisessa muodossa, että näen itseni ulkoa, kuten nykyäänkin itseni aina toisinaan näen kun satun olemaan tilassa, jossa traumakäytökseni on jumittanut päälle. 

Yksi pahimmista muistoista tällaisesta sadistisesta sessiosta on siltä päivältä, kun olimme ala-asteen neljännellä tai viidennellä luokalla lähetelleet viestilappuja koulukavereiden kanssa tunnilla: Kirjoitettiin pienenpienelle paperin palalle juttuja ja heiteltiin niitä askartelussa käytettyjen paperipallojen sisällä toisillemme kun opettajan silmä vältti. Laput käsittelivät sen ikäisten lasten aiheita "se tykkää siitä" ja "se ja se opettaja on hölmö" ja niin edelleen. Ne laput ja kaverit olivat minulle ihan hirveän tärkeitä, joten piilotin ne huoneessani lukittavan baarikaapin sisälle ja piilotin avaimen huolella. Kun tulin sinä iltana kotiin, huoneeni oli pengottu ja laput luettu ja vanhempani seisoivat minua ovella vastassa. Minun käskettiin  hakemaan laput huoneestani ja tuomaan ne keittiön pöydän ääreen. Isä asettui ratsuraipan kanssa viereeni ja äiti oli pöydän toisella puolella ja viisi vuotta minua nuorempi siskoni istui pöydän päässä omalla tuolillaan. Minun käskettiin lukea nämä viestit yksi kerrallaan läpi ja joka kerta kun ääneni sortui, minua lyötiin raipalla. Jouduin pettämään ystävieni luottamuksen paljastamalla niille sadistisille hulluille heidän salaisuutensa sen lisäksi, että jouduin häpeämään omia ihastuksiani ja ajatuksiani kun äitini niitä kauhisteli suurieleisesti, aivan kuin olisin ollut osallisena suureenkin rikokseen. Pikkusiskoni joutui seuraamaan koko toimituksen sivusta ymmärtämättä pätkääkään mitä siinä tapahtuu. Vanhempiani yhdisti tarve purkaa oma sadistinen mielihalunsa johonkin: Ilmeisesti psykopaatti ei itse halua tulla hakatuksi, niin kohteeksi valikoitui pieni tyttö. Pieni tyttö, joka ei saanut haluta kuolemaa, koska "kukaan ei luota enää lapsiaan mun muskareihin ja kuoroon, jos tapat itses". Tällaista minulle tapahtui säännöllisesti ihan pienestä asti, väkivalta vain voimistui vuosien myötä voimistumistaan, kunnes loppui kokonaan fyysisiltä osin siihen, kun äitini sanojen mukaan "kasvatusvastuu minusta siirrettiin" itseäni 18-vuotta vanhemmalle pedofiilille välittömästi, kun olin täyttänyt sen maagisen 16-vuoden sakkolihaiän ohi.

Vaikka siskoani ei näissä sessioissa koskaan piesty, hän joutui tavallaan kokemaan pahempaa: Kovettamaan omatuntonsa ja häivyttämään myötäelämisen kykynsä kokonaan. Meidän perheessähän kuitenkin minä sentään olin jotain: Isä osoitti rakkauttaan sadistisella ja seksuaalisesti vinoutuneella väkivallallaan, sisko jäi äitinsä hoidettavaksi, joten häneltä puuttui ihan kaikki. Minä en oikeastaan halua enää puhua niistä isänäni ja äitinäni, minua oksettaa.

Tämän seikan takia saan nykyäänkin sätkyn uteliaista ihmisistä: Toimitin viime talvena yli-innokkaan ilmakuvakauppiaan melkein niskaperse-otteella ulos, kun se marssi kotiini koputtamatta eikä meinannut lähteä kun siitä tiukkaan sävyyn sille sanoin. Nykyään minun yli ei enää niin vain kävelläkään.